Eilen, lauantaina olin Kuortaneella Lapuan hiippakunnan järjestämässä luottamushenkilöpuheenjohtajiston koulutuspäivässä. Puhuimme vallasta ja vastuusta, kirkkoneuvoston esimiesasemasta, päätösten lapsivaikutuksista, haastavien päätösten tekemisestä. Emme lähetystyöstä. Ja silti tavallaan puhuimme lähetystyöstä.
Koulutuspäivän päättäneessä paneelikeskustelussa kysyttiin, mistä seurakuntien ahdinko johtuu. Yksi vastaus oli: Kirkossa ei olla rohkeita! Vastaaja peräänkuulutti innovatiivisuutta ja luovaa hulluutta. Viittasi puheenvuorossaan kerimäkeläisiin: Olisiko Kerimäen kirkko syntynyt himmailemalla? Miksi sama rohkeus ja luova hulluus ei toimisi tänäkin päivänä? Paneelikeskustelun ja samalla koko koulutuspäivän viimeinen repliikki oli: Älkää pelätkö rikkoa vanhaa, nyt käytössä olevaa.
Rohkeus. Innovatiivisuus. Luova hulluus. Näitä sanoja mietin, kun paluumatkalla katselin Palsankosken kuohuja ja kuuntelin sen kohinaa. Virtaava vesi ei ujostele. Virtaava vesi huuhtoo pois lian. Virtaava vesi uudistaa. Lähetystyössä on toimittava virtaavan veden tavoin, koska seisova vesi ei pysty viemään sanomaa Kristuksesta eteenpäin. Vaatii rohkeutta heittäytyä virtaavaan veteen, mutta sillä, joka niin tekee, on virtaavan veden valtava voima, Kristuksen voima, muuttaa maailmaa.
Frozen-elokuvan Elsan sanoin:
Let it go, let it go
And I'll rise like the break of dawn
Kaikki maailman lapset yhdistä sinun kansaasi riemuitsevaan. Anna-Mari Kaskisen sanoja virrestä 502.
Hinduenkeli, egyptiläinen enkeli, kiinalainen enkeli, romanienkeli Pellervo Lukumiehen maalauksissa Toivakan kirkon katossa.
Elämälleen merkityksen ja itselleen ihmisarvon löytänyt intialainen leski tämänpäiväisessä kolehtipuheessani; kolehti kerättiin tänään Suomen Pipliaseuran kautta raamatunkäännöstyöhön ja Raamatun käytön edistämiseen Intiassa.
Ihmisarvo. Se ei riipu iästä, ei sukupuolesta, ei rodusta, ei yhteiskunnallisesta asemasta. Sitä on jokaisella ihmisellä yhtä paljon. Raamatun opettaminen avasi tämä asian intialaiselle leskelle, saman se voi tehdä myös minulle. Ja sinulle. Meille omien ennakkoluulojemme vangeille.
Halssilan kirkon alttaritauluna on kuvassa näkyvä monivärinen, moniulotteinen, kirkkaana hehkuva risti. Ristissä kohtaan hämmentävällä tavalla samat kirkkaat värit kuin Lukumiehen maalauksissa. Rakastan tuota punaista! Samalla tunnustan, että punainen ei olisi yhtä kaunis ilman sen vierellä olevia muita värejä. Maailma on värikäs. Jumala on luonut maailman värikkääksi. Halssilan kirkon alttarin yläpuolella oleva risti kuvastaa minusta tuota samaa kaikkien kansojen yhteenkuuluvuutta, johon tänään messussa ja messun jälkeen kolmeen otteeseen törmäsin. Ihmisarvosta oikeutuksensa saavaa yhteenkuuluvuutta. Lähetystyö on tämän asian tiettäväksi tekemistä, sen ymmärtämistä ja sen sisäistämistä.
Jeesus on parantumaton optimisti. Näin kirjoitti piispa Irja Askola tänään facebook-sivullaan.
Lähetystyötä tekevät ovat optimisteja. Heidän täytyy olla. He ovat niitä, jotka näkevät pienenkin edistyksen edistyksenä eivätkä masennu ja luovuta, jos sanoma ei lyö heti läpi, jos seurakuntia ei synnykään sormia napsauttamalla, jos eteenpäin menon sijaan kuljetaan taaksepäin. Kestävä muutos syntyy pienin askelin ja viestin sisäistää, kun sen ehtii ajatella.
Mistä optimismi kumpuaa? Tämänpäiväisestä saarnasta jäivät mieleeni sanat rauha, ilo ja toivo. Ihmisellä, joka tuntee olonsa levolliseksi, kokee iloa ja näkee toivoa, on lasi aina puoliksi täynnä. Rauha, ilo ja toivo antavat hänelle voiman muuttaa maailmaa, tehdä sitä mikä on hänelle tehtäväksi annettu.
Otsikko on suoraan tämän päivän kohdalta kirkkovuosikalenterista. Kalenteri on tullut minulle yllättävän tutuksi lähteeksi, kun olen miettinyt ja suunnitellut ja valmistellut hartauskirjoituksia paikallislehteen ja kolehtipuheita jumalanpalveluksiin. Joka kerta kalenterista jotakin tarttuu mukaan; ei välttämättä aina suoraan, mutta välillisesti.
Lähetystyö on kohtaamisia, ylösnousseen kohtaamista kerta toisensa jälkeen. Tämän päivän kolehtipuheessanikin kohtaamiset olivat läsnä. Kolehti kerättiin oman seurakuntamme lähetystyölle Medialähetys Sanansaattajien (Sansan) ja Suomen Lähetysseuran työn tukemiseksi.
Sansan tekemä medialähetystyö täydentää perinteistä lähetystyötä viemällä ilosanomaa, viestiä Jeesuksesta, hänen elämäntyöstään, sen merkityksestä, sinne, missä viestiä ei muuten kuultaisi. Nimikkolähettimme Eila Murphyn työ on tutkimustyötä, joka auttaa siinä, että eri medioita hyödyntävät lähetysjärjestöt osaavat panostaa oikeisiin välineisiin - painettuun mediaan, radioon, televisioon, verkkomediaan - kullakin alueella.
Suomen Lähetysseuran nimikkolähettiä ei seurakunnallamme tällä hetkellä ole, mutta tuemme Lähetysseuran työtä Nepalissa. Nepal on maana hyvin eriarvoinen, ja Lähetysseura tukee monin eri tavoin työtä maan eri vähemmistöjen parissa: lasten, naisten, kastittomien, etnisten vähemmistöjen ja vammaisten. Seurakuntamme tukee erityisesti vammaisten aseman parantamista.
Jotta lähetystyö pysyisi elävänä, tarvitaan paljon rukousta, mutta myös varoja. Ja tarvitaan kipinää! Olen iloinen, että se kipinä on kahdessa seurakuntamme nuoressa, jotka lähtevät heti koulun päätyttyä seurakuntamme lähettiläinä yhdessä kymmenen muun hiippakuntamme nuoren kanssa hiippakunnan järjestämälle reilun kahden viikon matkalle Tansaniaan. Odotan nuorten tuovan erilaisten kohtaamistensa kautta tuliaisina seurakuntaamme palasen Afrikkaa! Uskon, että he sen myös tekevät!
Miksi hiivit hänen haudalleen?
Hän ei ole enää täällä.
Etkö aamun huomaa valjenneen?
Hän ylösnoussut on.
Pekka Simojoen kädestä. Kuultu puolen vuorokauden sisällä ensin pääsiäisyön messussa, sitten pääsiäispäivän saarnassa - ja ihan kuin tuossa ei jo olisi ollut tarpeeksi - vielä pääsiäispäivän messun loppulauluna. Korvamatohan siitä tuli!
Mikä on korvamato? Tahdosta riippumatonta musiikin kuuntelua, määriteltiin parin vuoden takaisessa ylen uutisessa. Samassa uutisessa todettiin Aalto-yliopiston tutkijan suulla, että korvamadolla voi olla yhteys uusien asioiden oppimiseen, muistijälkien syntymiseen ja vahvistumiseen.
Tästä hypoteesista omat ajatukseni kimposivatkin uudestaan tämän pääsiäispäivän saarnaan Toivakan kirkossa, eivät kuitenkaan enää tuohon Pekka Simojoen tekstiin, vaan kohtaan, jossa puhuttiin eräälle Italian kukkulalle kuvatusta, ison krusifiksin juurelle johtavasta Jeesuksen kärsimystiestä. Krusifiksin takaa eräs turisti oli kerran löytänyt lähes umpeen kasvaneen polun ja uteliaana lähtenyt sitä seuraamaan. Ryteikön läpi tunkeuduttuaan hän oli tullut Jeesuksen tyhjää hautaa symboloivalle haudalle. Ihmiset olivat sen unohtaneet; jaksaneet kyllä ristille asti, mutta lopettaneet siihen.
Umpeen kasvanut polku, muistijäljen syntyminen, uuden asian oppiminen, korvamato. Yrittääkö korvamato saada minut sisäistämään jotakin? Mitä se yrittää umpiluiseen kallooni takoa?
Hän ei ole enää täällä. Ilman noita sanoja ei olisi kristinuskoa, ei olisi ilosanomaa eteenpäin vietäväksi, ei olisi lähetystyötä. Ilman noita sanoja.
Soikoon siis Pekka Simojoen laulu päässäni ja muistuttakoon minua siitä, että polku ristiltä haudalle pitää pitää avoimena!
