Hartauskirjoitukset 2016

Vieras vai tuttu? (PaikallisUutiset 36/2016, 8.9.2016)

People are strange when you're a stranger - Ihmiset ovat vieraita, kun itse olet vieras. Lainaus on Doors-yhtyeen kappaleesta People Are Strange, joka jo muutaman päivän on kiemurrellut korvamatona päässäni.
          Todennäköisesti meistä jokainen tunnistaa tilanteen, kun tuntee olevansa aivan väärässä paikassa. Tietää, ettei kuulu joukkoon. Tuntee itsensä vieraaksi, muukalaiseksi. Jopa aivan tutussakin paikassa ja tuttujen ihmisten keskellä. Sitten on hetkiä ja tilanteita, jolloin tuntee olevansa kuin kotonaan. Saapuu paikkaan, jossa ei muista koskaan käyneensä, mutta joka tuntuu heti omalta. Kun tällaisen hetken tai paikan löytää, siihen haluaa jäädä, siinä haluaa viipyä. Ja sinne haluaa palata aina uudestaan - aivan samoin kuin lapsi haluaa kuulla tutun lempisatunsa yhä uudestaan ja uudestaan.
          Itse en ole koskaan tuntenut itseäni muukalaiseksi jumalanpalveluksessa. Olen aina tuntenut itseni tervetulleeksi kirkkoon, missä tahansa olen käynytkin. Ihmiset, joita olen kohdannut ensimmäistä kertaa, ovat ottaneet minut vastaan kuin perhetutun. He ovat toivottaneet vieraan tervetulleeksi. Eikä vieras olekaan ollut enää vieras.
          Ensi pyhänä voimme jälleen avata kirkon oven, kotikirkon tai vähän kauempana olevan. Voimme astua sisään ja tuntea seurakunnan yhteyden. Voimme yhdessä rukoilla: Herra, neuvo minulle tiesi, että noudattaisin sinun totuuttasi. (Ps. 86:11) Voimme saada voimaa kohdata lähellämme oleva vieras ja auttaa häntä tuntemaan itsensä lähimmäiseksemme, tuttavaksemme.

”Minä luotan sinun armoosi” (PaikallisUutiset 24/2016, 16.6.2016)

Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Kuinka kauan peität minulta kasvosi? Kuinka kauan huolet painavat mieltäni ja sydäntäni jäytää tuska? Kuinka kauan viholliseni ovat voitolla? Katso minun puoleeni ja vastaa minulle, Herra, Jumalani! (Ps. 13:2-4)
  Kärsimystä ei voi käsittää. Siitä ei saa otetta. Sen edessä tuntee itsensä täysin voimattomaksi, sanattomaksi ja vastauksettomaksi. Se saa ymmälleen.
  Yhden näkökulman kärsimyksen käsittelyyn toi piispa Tapio Luoma hahmottaessaan viime viikonvaihteessa Vihdissä järjestetyillä Lähetysjuhlilla Jumalan läsnäoloa kärsimyksen ja erilaisten kriisien maailmassa: Kaiken toivonsa menettänyt ihminen ei kysy Jumalaa, mutta hänelle, joka syyttäenkin vaatii Jumalalta vastauksia, Jumala on olemassa ja läsnä. Hänellä on silloin toivo. Se voi olla vain pieni toivon kipinä, mutta se on olemassa.
  Järkemme ei ymmärrä sitä, että Jumala on läsnä ja johdattaa kärsimyksessäkin. Järki on ikävä kumppani, koska se laittaa meidät yrittämään itse ja yrittämään väkisin. Kun olemme kasvotusten käsittämättömän epäoikeudenmukaisuuden ja turhauttavan vääryyden kanssa, ei meidän järkemme näe ratkaisua eikä ulospääsyä, vaikka kuinka yritämme. Älykäs ihminen turhautuu omaan osaamattomuuteensa.
  Siinä missä järkemme vie meidät umpikujaan, meidän uskomme ja luottamuksemme Jumalan armoon voi valaista meille uuden reitin. Kun uskallamme kohdata oman voimattomuutemme, jopa raivomme, ja kun uskallamme psalmirunoilijan tavoin luottaa Jumalan armoon, kärsimyksestä voi nousta siunaus.
  Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen. (Ps. 13:6)

Ristiinnaulitse! (PaikallisUutiset 12/2016, 24.3.2016)

Tällä viikolla sen taas teen. Petän, syytän, pilkkaan, ruoskin ja tuomitsen: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!
          Teen sen, vaikka kuinka olin päättänyt, että en tee enää yhtään kertaa. Olin päättänyt, koska muistan, miten edellisellä kerralla häpesin tekoani jälkeenpäin. Muistan miten pyhästi päätin parantaa tapani. Silti löydän itseni jälleen kerran huutamassa tuomiota.
          On järkyttävää, miten helposti lupaus unohtuu. Yhä uudestaan petän toisen ihmisen luottamuksen ja vieläpä käännän tilanteen niin, että syytän häntä itseään siitä. On niin vaikea katsoa peiliin. Paljon helpompi on laittaa toisen viaksi se, että minä tein häntä kohtaan väärin. On helppoa pilkata toista tyhmäksi ja osaamattomaksi ja laittaa hänen viakseen oma epäonnistumiseni. On helppoa saada tietämättömät puolelleni ja käydä yhdessä toisen ihmisen kimppuun. Häpeän tunne on musertava, kun huomaan tekoni vasta, kun kuulen vasaran iskut ja näen, miten naulat lävistävät ihon.
          Olen ristiinnaulinnut Jeesuksen. Olen paha. Ansaitsen kuoleman.
          Ja sitten tapahtuu jotain ihmeellistä. Aivan kuin aikojen alussa, kun pimeydestä tuli valo.
          Jyväskylän kaupunginteatterin Jekyll ja Hyde -musikaalissa oli repliikki, joka iskostui mieleeni: Kun kaikki toivo on mennyt, voi luottaa vain Jumalaan. Voinko luottaa? Todella? Silloinkin, kun olen tehnyt pahimman mahdollisen teon? Kyllä. Koska Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän (Joh. 3:16).