Hartauskirjoitukset 2014


Minä löysin! Minä näen! (PaikallisUutiset 46/2014, 12.11.2014)

”Minä näin sen ensin!” Lapsena suurinta huviani oli etsiä Richard Scarryn kirjoista Luru Ludetta tai Mato Matalaa. Ihan yhtä hauskaa se on ollut äitinäkin, kun omien lasteni kanssa olen saanut etsiä samoja hahmoja samoista kirjoista. Ja aivan saman kokemuksen olen saanut, kun olen töissä huomannut, että vastaavaa löytämisen riemua ovat kokeneet vaikkapa ne tutkijat, jotka päiväkausia ovat valvoneet hiukkaskiihdyttimen äärellä ja sitten lopulta löytäneet uuden alkuaineen tai isotoopin. Tutkijoiden innossa on jäljellä lapsen intoa valvoa herkeämättä, ettei odotettu juttu mene huomaamatta ohi silmien.
          Olen miettinyt, mikä on se hetki, jolloin löytämisen riemusta voimansa saava valvominen muuttuu joksikin muuksi. Jos poliisi valvoo turvallisuuttamme, valvooko hän sitä, että jokin asia sujuu hyvin vai sitä, että mitään vahinkoa ei satu? Ero ei näytä suurelta, mutta se on olemassa. Jälkimmäisestä valvomisesta on lyhyt matka sen valvomiseen, ettei tehdä väärin, toimita vilpillisesti, rikota sääntöjä. Esimerkkejä ei tarvitse kauan hakea: rakennusvalvonta, kokeen valvonta, liikenteen valvonta, laillisuusvalvonta. Kun ajatusta edelleen jatkaa, rupeaakin pian puhumaan valvomisesta kyttäämisenä. Kun valvonta saa tällaisen merkityksen, harva uskaltaa enää ajatella rohkeasti, katsoa asiaa uudesta vinkkelistä. Uuden etsiminen ja löytäminen on muuttunut virheiden välttelyksi.
          Ensi sunnuntai on valvomisen sunnuntai. Kirkkovuosi lähenee loppuaan, Kristuksen tuleminen on lähellä. Valvomisen sunnuntai johdattaa meidät miettimään hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta. Ajaako meitä tutkijan intohimo löytää kätkettyä vai kateus, joka saa etsimään virheitä?
          Saman kysymyksen äärellä ovat uudet, vasta valitut kirkkovaltuutetut. Vuosi sitten nykyinen kirkkovaltuusto päätti Toivakan seurakunnan strategian, rakensi polun vuoteen 2017. Uuden valtuuston tehtävänä on pitää tämä polku kunnossa ja avoimena, valvoa seurakunnan toiminnan strategianmukaisuutta. Väsyneen valtuutetun on helppo valvoa sitä, mikä on suoraviivaisinta: varojen käyttöä. Virkeämpänä pystyy löytämään Kristuksen eurojen takaa: lähimmäisyydestä, yhteisöllisyydestä, rukouksesta, sanasta, sakramenteista. Uudet valtuutetut tarvitsevat nyt siunausta ja rukousta tehtäväänsä, varjelusta väsymiseltä ja välinpitämättömyydeltä, virren 614 sanoin:
          ”Nyt, Herra, katso puoleeni,
          varjele kädelläsi.
          Suo minun löytää polkusi,
          pysyä lähelläsi.”


 

Kutsu kotiin (PaikallisUutiset 26/2014, 25.6.2014)

Kun pikkuveljeni oli alakoululainen, naapurustossamme asui noin viisi muutakin suunnilleen samanikäistä poikaa. Ympärillä kasvoi myös paljon hyvää kangasmetsää, joten poikien leikkipaikat olivat vallan muualla kuin kotipihoissa.
          Muistan kesäpäiviä ja -iltoja, jolloin isäni kutsui pikkuveljeä ruoka- tai nukkumaanmenoaikaan kotiin menemällä ulos verannalle seisomaan ja huutamalla häntä nimeltä. Eikä mennyt kauankaan, kun pikkuveli ajoi pyörällään pihaan. Ihmettelin, miten hän aina kuuli isän äänen kesken leikkien; en jaksa uskoa, että poikaporukka kovin hiljaa keskenään leikki.
          En muista, että isä olisi koskaan lähtenyt kiertämään lähimetsiä ja hakemaan pikkuveljeä kotiin summamutikassa, tuskin olisi sillä tavalla löytänytkään. Isän kutsu kuului ja kutsu riitti. Tosin jos pikkuveli ei olisi tullut ensikutsulla, isä olisi todennäköisesti ensin kutsunut vähän ajan päästä toisen kerran ja sitten ottanut pyörän ja lähtenyt etsimään. Ja varmasti myös löytänyt.
          Ensi pyhän tekstit toivat tämän lämpimän muiston mieleeni. Raamatunkohdissa puhutaan Jumalan valtakuntaan kutsun kuulemisen tärkeydestä. Päivän virressä myös veisataan:
          ”Joutukaa, sielut, on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivät pois.
          Jeesus ei syntisen sortua sallis, kaikille armosta autuuden sois.
          Oi valitkaa tie, joka elämään vie! Kohta jo päättynyt päivämme lie.”
(408:1)
          Muistan, miten tuo virsi jäi lapsen mieleeni pelottavana, jopa uhkaavana. Vielä nytkin minulla on noihin säkeisiin kaksijakoinen suhde: säkeiden armollisuuteen sekoittuu muistikuva niiden vyörymisestä painavina lapsen päälle.
          Tänä päivänä säkeet saivat minut pohtimaan sitä, kuulenko minä Jeesuksen kutsun niin kuin pikkuveljeni leikin keskellä ja ehkä kaukaakin isän kutsun kuuli.
          Kuulenko minä kutsun, mutta päätän olla välittämättä siitä, koska meneillään on jotakin tärkeämpää? Kuulenko kutsun ja tulen, mutta vain, koska pelkään rangaistusta, jos jätän tulematta? Vai kuulenko minä kutsun ja tulen, koska kotona on lämmintä, ruokaa ja oma sänky?




Taimien kasvatusta (PaikallisUutiset 6/2014, 5.2.2014)

Tähän aikaan vuodesta, kun maa on jäässä ja lumi peittää pellot ja kasvimaat, ei ainakaan itselleni ensimmäisenä tule mieleen kylvöajatukset. Minulla on kuitenkin puutarhuriystäviä, jotka nimenomaan tähän aikaan silmät innosta palaen selailevat siemenluetteloita ja puhuvat siemenlajikkeista, itävyyksistä, taimien esikasvatuksista. Ensi sunnuntaina on kahdenlaisen kylvön sunnuntai. Se laittaa meidät muutkin kuin viherpeukalot miettimään kylvöä ja sadon kasvua.
          On minullakin kasvimaa ollut, mutta tunnustan, että mieluummin ulkoistan puutarhanhoidon jollekulle, joka on siitä aidosti innostunut. Porkkanamaasta rikkaruohoja nyppineenä tiedän, miten vaikeaa aluksi on erottaa rikkaruoho oikeasta taimesta. Äidin opastuksella siitä lapsena selvisin. Huomattavasti helpommaksi puutarhurin työ muuttui siinä vaiheessa, kun taimi oli vahvistunut ja sen erotti oikeaksi taimeksi; rikkaruohojen tunnistaminen ei ollut enää arpapeliä. Työ oli jopa mukavaa sitten, kun taimi oli niin vahva, että se itse jaksoi vastustaa rikkaruohoja. Silloin saattoi alkaa odottaa sadon valmistumista.
          Kirkon kasvulle on tärkeää, että seurakuntalaiset toimivat yhdessä yhteisen päämäärän eteen. Aivan kuten vahva me-henki ryhmässä vähentää kiusaamista, niin myös puutarhanhoidossa ja kirkossa vahvat taimet eivät anna rikkaruohoille tilaa. Osallistuminen ja osallisuuden tunne vahvistavat kirkkoa ja antavat sille voimaa vastustaa ympärille kylväytyneitä rikkaruohoja. Erityisesti näen omien taimiemme, nuorten, mahdollisuudet tässä kasvussa.           
          Jos me aikuiset viemme innostuneelta nuorelta mahdollisuuden olla mukana rakentamassa yhteistä kirkkoa, eikö silloin olekin vaarana, että annamme ravinteita rikkaruohoille? Jos me aikuiset puolestaan uskallamme olla aikuisia ja antaa vastuuta nuorelle, voimme todeta Jumalan sanan vaikuttavan niin kuin Anna-Maija Raittila sanoo virressä 428:
          "Herran suuna, käsinä vaellamme yhdessä,
          että kaikki maailma voisi Isään uskoa.
          Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee.
          Tuomme vaihtopöydälle lahjamme ja puutteemme."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti