sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Rakkauden tekoja

Tänään, apostoli Johanneksen päivänä, 3. joulupäivänä, sain messussa lukea päivän epistolatekstin (1. Joh. 2:28-3: 3):
Niin, lapseni, pysykää Kristuksessa, jotta hänen ilmestyessään voimme astua rohkeasti esiin emmekä joudu häveten väistymään hänen luotaan, kun hän saapuu. Kun tiedätte, että hän on vanhurskas, te myös käsitätte, että jokainen, joka noudattaa vanhurskautta, on syntyisin Jumalasta.
    Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Jokainen, joka näin panee toivonsa häneen, pitää itsensä puhtaana, niin kuin hän on puhdas ja pyhä.
Tämä päivä kertoo Jumalan suuresta rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Tämä päivä velvoittaa meidät rakastamaan toisiamme. Tänäkin päivänä sadat suomalaiset lähetystyöntekijät eri puolilla maailmaa osoittavat tätä rakkautta lähimmäisilleen.
     Tämä teksti on tämän kalenterivuoden viimeinen blogitekstini. Olen 10 kuukauden ajan etsinyt vastausta kysymykseen, mitä on lähetystyö. En tiedä, olenko tyhjentävää vastausta kysymykseen vielä saanut, erilaisia näkökulmia vain. Kuitenkin jos lähetystyö pitäisi tiivistää yhteen ainoaan sanaan, vastaisin epäröimättä:
     Lähetystyö on yhtä kuin rakkaus.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulurauhaa

Jouluseimi Toivakan kirkossa
Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: - Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. (Luuk. 2:10-14)
Nuo olivat enkeleiden tutut sanat paimenille. Sanat kuultuaan paimenet lähtivät seimen luokse katsomaan vastasyntynyttä Vapahtajaa. Aivan niin kuin moni teki tänään kiiruhtamalla jouluaamun jumalanpalvelukseen.
     Juuri ennen joulua olin lukenut Kirkko Toivakassa -kirjasta: Hiljainen ja jatkuva sade kostuttaa maata paremmin kuin voimakas rankkasade.
     Kaikille viljelijöille tuo on toki tuttua. Kirjassa viitattiin kuitenkin lähetystyöhön ja siihen, miten tärkeää lähetystyössä on jatkuvuus ja pitkäjänteisyys. Tänäkin päivänä seurakuntien nimikkolähetit eri puolilla maailmaa tekevät rauhantyötä kertomalla ilosanomaa meitä ihmisiä rakastavasta Jumalasta. He johdattavat uusia ihmisiä paimenten tavoin seimen luokse.
     Lähetystyötä ja nimikkolähettien työtä tukemalla meistä jokainen voi edistää rauhaa maailmassa. Kristuksen rauhaa.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Joulu tulee hiipien

     Joulu tulee, hiipii hiljaa arkeen,
     tuo sieluun rauhan, toivon, vapauden.
     Joulu tulee, hiipii hiljaa arkeen,
     tuo juhlamielen kanssa kiitoksen.
     Syntynyt on Vapahtaja ihmeellinen!
     Nimi korkein kaikuu halki taivaiden!
     Seimen luota löytyy pienoinen.


Tämä Pyry Survon joululaulu tuli mieleeni tänään messussa saarnaa kuunnellessani. Kun Jeesus syntyi tallin seimeen, Jumala kumartui meidän puoleemme. Suuri Jumala kumartui pienen ihmisen puoleen.
     Lähetystyön tehtävä on kertoa, että Jumala kumartuu aina ensin meidän puoleemme. Me voimme etsiä Jumalaa, mutta Jumala etsii aina ensin meitä. Hän välittää meistä ja tahtoo pitää meidät lähellään. Meidät kaikki.
     Jeesus on luvannut: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Hän on luvannut sen ehdoitta. Hän on luvannut sen kaikille. Kaikki eivät vain vielä tiedä sitä, ja siksi sen kertominen on tärkeää.
     Meidän itsemmekin saattaa olla vaikea uskoa tuota Jeesuksen lupausta. Emme usko, koska itse syyllistymme niin usein ja niin helposti siihen, että meille kaikki ei oikeasti tarkoita kaikkia. Koska me niin usein asetamme lupauksellemme rajat, on vaikea luottaa, että on olemassa joku, joka ei rajoja aseta. Kertomalla toisille joulun sanomasta ja Jeesuksen lupauksesta kerromme samalla sitä itsellemme.
     Ja siksi joulu tulee hiljaa. Siksi että viesti menisi perille. Pysyvä ilo tulee hitaasti. Pysyvä ilo tulee vaatimattomasti, tallin seimen kautta.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kauneimmat Joululaulut

Kolmannen adventin Kauneimmat Joululaulut - tänä vuonna lauloimme niitä rauhan puolesta. Autoimme Suomen Lähetysseuran kautta niitä perheitä, jotka elävät konfliktien ja sodan keskellä.
    Lauloimme odotuksesta ja samalla saatoimme laulaa oman "pitäisi tehdä" kiireemme taka-alalle.
    Lauloimme joulun lapsesta. Lauloimme kunnioituksestamme syntynyttä Vapahtajaamme kohtaan. Ja lauloimme siitä, miten meistä jokainen voi olla valona toisillemme. Lähellä ja kaukana.
     Lauloimme rauhasta. Lauloimme levollisuudesta ja sydämen joulusta. Lauloimme rakkaudesta.
     Ja laulettuamme saatoimme todeta, että meillä ei ollut kiire minnekään. Kauneimmat Joululaulut oli tuonut meillekin rauhan.


sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Suomalainen rukous

Ensimmäinen muistikuvani Taneli Kuusiston ja Uuno Kailaan Suomalaisesta rukouksesta on ala-asteelta: tuo laulu piti laulaa laulunkokeessa viidennellä tai kuudennella luokalla. Ei se hyvin mennyt, mutta jokin siinä jäi kuitenkin elämään, koska se on yksi niistä lauluista, joita yksin autolla ajaessani laulan. Sitä on tullut laulettua myös, kun olen keinutuolissa keinutellen vauvojani nukuttanut:
Siunaa ja varjele meitä,
Korkein, kädelläs.
Kaitse ain kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä
heikkoja edessäs.
Sulta on kaikki suuruus,
henki sun hengestäs.
Suomalainen rukous - vuodesta 1986 alkaen virsi 584 - kuuluu itsenäisyyspäivään. Se kertoo samaa kuin sotaveteraani Hannes Hynönen viimeisessä haastattelussaan: Kun usko pääsee lapselle sydämen turvaksi, siitä on vaikeuksien tullessa apua, eikä tarvitse tehdä pahoja itselle tai muille.
     Se on isovanhempien tekemää hiljaista lähetystyötä.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Lempeästi vierellä

Ensimmäinen adventti. Ensimmäinen kynttilä.
     Uusi kirkkovuosi on alkanut. Otin sen vastaan naapuriseurakunnassa, Kangasniemen kirkossa.
     Miksi Kangasniemellä? Miksi naapurissa? Miksi ei kotona?
     Olin jo pitkään suunnitellut, että minun täytyy käydä tutustumassa Kangasniemen seurakunnan jumalanpalvelusryhmien toimintaan. Olin etsinyt sopivaa päivää tälle opintomatkalleni, ja nyt se aivan kuin vahingossa tuli kohdalleni.
     Opintomatkani sai kuitenkin toisen merkityksen, kun saarnassa tulin kohdatuksi tavalla, jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Saarnassa puhuttiin lempeästä Kristuksen kohtaamisesta sanassa, ehtoollisen sakramentissa, toisen ihmisen katseessa. Siinä viitattiin Äiti Teresaan ja hänen sanoihinsa: Jos olisin katsonut joukkoja, en olisi saavuttanut mitään.
     Minä opin, että lähetystyö on toisen ihmisen lempeää  kohtaamista, hänen vierellään kulkemista, hänen tahdissaan kulkemista. Sitä voimme alkaneena vuonna jokainen harjoitella.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

"Nyt polvillemme!"

     Kun luova tahto kaikkeuden Herran
     turmellun maailmamme kohtaa kerran,
     on päivä tuomion.
     Nyt polvillemme!
     Jumala, luoja, saakoon kiitoksemme.
Tämän päivän messu alkoi yhdellä vaikuttavimmista virsistä, virrellä 160. Tänään meitä ei päästetty helpolla, ei varmasti ollut tarkoituskaan. Tänään putosi polvilleen. Ja tänään messu todella rokkasi - aivan kuin tämä sama virsi Metallimessussa!
     Kun ihmiskunta huutaa peloissansa,
     ilmestyy Kristus, näyttää kunniansa.
     Nyt koittaa oikeus.
     Nyt polvillemme!
     Pilvissä loistaa merkki Kristuksemme.
Puhuttiin siitä, miten sekä kirkossa käyminen että kirkossa käymättömyys on viesti. Millaista viestiä haluamme viedä eteenpäin? Millaista viestiä minä haluan viedä eteenpäin? Välittämisen vai välinpitämättömyyden viestiä? Helppo on vastata, että tottakai välittämisen ja rakkauden viestiä - mutta miten helppo on ryhtyä sanoista tekoihin? Miten helppo tositilanteessa on seurata Kristusta? Kysymyksen edessä oli pakko painaa pää alas ja leuka rintaan.
     Siis ajan merkit nähkää: uutta luodaan,
     puu kukkii, kesä keskellemme tuodaan.
     On päivä Kristuksen.
     Nyt polvillemme!
     Kunnian Herra tuntee kurjuutemme.
 
Oli pysäyttävää kuulla ääneen sanottuna se, mitä joka päivä teemme: tuomitsemme toisemme. Miten helppoa onkaan tuomita toinen ihminen! Erityisen helppoa se on silloin, kun en toista ihmistä tunne, kun tuomitsen tuntemattoman.
     Hän ristinpuulla kuoli puolestamme,
     hän kantaa Isän haltuun maailmamme,
     hän, uhrikaritsa.
     Nyt polvillemme!
     Kaikesta saakoon Isä kiitoksemme.
Kuka on tänään Kristus keskellämme? Vastauksen tuohon kysymykseen olen voinut milloin tahansa lukea Raamatusta (Matt. 25:31-46), mutta tänään se saarnassa sanoitettiin niin, että jopa minä sen pystyin sisäistämään: Kristus keskellämme on hän, joka tarvitsee apua ja joka antaa toisen palvella ja auttaa itseään. Voin löytää hänet kaukaa toisesta maasta tai aivan läheltäni. Voin nähdä hänet, kun avaan silmäni. Voin auttaa ja auttaessani tulle itse autetuksi. Voin auttaa ja auttaessani muistaa Martti Lutherin sanat: Ihminen on pelastettu palvelemaan, mutta hän ei palvele pelastuakseen. Meidät on pelastettu palvelemaan! Sinut ja minut.
     Maailman ääriin kaikuu huuto Herran,
     se elävät ja kuolleet kohtaa kerran.
     Nyt armon aika on.
     Nyt polvillemme!
     Ja Vapahtaja saakoon kiitoksemme.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

"Valvokaa!"

Valvokaa! kehotetaan kirkkovuosikalenterissa tämän päivän, valvomisen sunnuntain, kohdalla.
     Valvominen ei ole helppoa, sen tietää jokainen. Väsyneenä ote herpaantuu ja reaktiot hidastuvat. On niin helppoa muuttua välinpitämättömäksi, päästää irti. Kristittyinä saamme kuitenkin muistaa, että emme valvo yksin. Kun Kristus elää meissä, jaksamme rohkaista ja vahvistaa toinen toisiamme, kuten Paavali kehotti (1. Tess. 5:11). Saamme voimaa olla valveilla.
     Tänään sain monta todistetta siitä, että välittäminen ei ole kadonnut maailmasta. Ihmiset välittävät, me välitämme: 
  • Messussa kannoimme kolehdin Kirkon Ulkomaanavulle naisten oikeuksien ja koulutuksen tukemiseen.
  • Lähetysemäntämme olivat rakkaudella valmistaneet maukkaan lounaan, jota me - iso joukko eri ikäisiä ihmisiä - kokoonnuimme messun jälkeen yhdessä syömään.
  • Kuulimme Eila-nimikkolähettimme kokemuksista Myanmarissa. Kuulimme, miten medialähetys toimii ja vaikuttaa maassa. 
  • Aivan erityisellä tavalla tänään välittämisestä kertoi se, miten eri uskontokunnat yhdessä kunnioittivat Pariisin uhreja ja veivät eteenpäin viestiä toivosta.
Virsi 600 kiteyttää monen ajatukset tänäkin päivänä:
     Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
     tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
     Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
     Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!
(600:3)

maanantai 9. marraskuuta 2015

Dualistista päätöksentekoa

Mietin pitkään eilisen pyhäpäivän otsikkoa Kahden valtakunnan kansalaisena. Miten tavanomaisessa arjessani näkyy se, että kristittynä isänmaani on taivaassa, mutta samalla olen maallisen yhteiskunnan jäsen?
     Palkkatyössäni olen oppinut siihen, että kaikki valmistelemani päätökset ja kaikki tekemäni päätökset perustuvat aina johonkin säädökseen. Päätökset eivät siten ole mielivaltaisia. Hyvin usein vastaan tulee kuitenkin tilanne, kysymys, johon ei säädöksistä löydy suoraa vastausta. Mikään laki tai asetus tai johtosääntö ei tunne tilannetta. Mitä silloin on tehtävä? On sovellettava, on ajateltava, on tulkittava. Voi lukea hallituksen esityksiä, taustamuistioita, oikeuskäytäntöä ja voi keskustella kollegoiden kanssa. Ratkaisu nousee säädöksen hengestä ainakin yhtä paljon kuin säädöksen sanamuodosta.
     Näinkö se menee?
     Vai olisiko vielä niin, että valmistelen ja teen päätöksiä nimenomaan kristittynä? Tapaani lukea, kuunnella ja soveltaa vaikuttaa se, millaisen hengellisen perinnön olen saanut ja miten tämä perintö on minussa vuosien kuluessa muokkautunut.
     Teenkö siis työtä tehdessäni myös lähetystyötä?


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kauneimmat Virret

Seurakuntalaiset olivat sitä toivoneet, kanttori oli sitä mielessään ajatellut, ja sitten tuli kuvioon mukaan myös Suomen Lähetysseura. Kolme tietä kohtasi, ja niin syntyi marraskuun ensimmäisen sunnuntain iltapäivään virsilaulutilaisuus Kauneimmat Virret.
     Lauloimme tilaisuudessa lauluja, jotka ovat tulossa uuteen virsikirjan lisävihkoon. Lauloimme myös osallistujien toivevirsiä. Muistimme kolehdilla Senegalin kirkon musiikkityötä.
     Laulava kirkko on elävä kirkko. Sakari Löytty kuvasi Kauneimmat Virret -vihkosessa, miten hän istui täydessä kirkossa Namibian pääkaupungin, Windhoekin, laitamilla ja kuunteli, kun tuhatpäinen seurakunta lauloi. Hän kuvasi tilannetta näin: Laulu on voimallista. Se aaltoilee, nousee ja laskee kuin sisään- ja uloshengitys. Laulajat liittyvät yhteisöksi kuin takertuen toisiinsa. Kiitos ja ylistys nousevat kohti Jumalaa. Kun puhe ei riitä, saa laulaa uskonsa julki yhdessä toisten kanssa.
     Meidänkin laulumme soi. Virsitoiveet nousivat pyhäinpäivän läheisyydestä, armosta, lohdusta, kiitoksesta ja kiitollisuudesta sekä anteeksiannosta. Me elimme seurakuntana hetkessä.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Yhteisöllisyys syntyy

Jumalanpalveluselämän yhteisöllisyydestä on puhuttu paljon. Sitä on haettu. Sitä on yritetty löytää. Sitä on yritetty tavoittaa. Sitä on yritetty rakentaa.
     Huippuyksikköä ei perusteta, vaan se syntyy, totesi nyt jo edesmennyt akateemikko Olli V. Lounasmaa noin 20 vuotta sitten. Samoin on yhteisöllisyyden kanssa: yhteisöllisyyttä ei voi rakentaa, se syntyy.
     Tämä tuli todistetuksi eilen, uskonpuhdistuksen muistopäivän iltamessussa, seurakuntamme rippikoulun aloitusmessussa.
     Kun nuorten bändi CHB esitti messun päätteeksi Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen tuttua laulua Olet valveilla ja kun bändiä vahvistanut saksofoni yhtyi kertosäkeeseen
     Herra, öin ja päivin kiitän sinua
     sillä tiedän, että olet valveilla,
sain kiinni jostakin, jonka pystyin tunnistamaan yhteisöllisyydeksi. Yhteisöllisyys syntyi hetkestä. Minut oli tavoitettu. Viesti oli mennyt perille.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Haaste

Ylitä raja! Cross the border! 
     Tuo kehotus on tänään alkavan Vastuuviikon teema.
     Rajoja on monenlaisia: valtioiden rajoja, raja-aitoja naapureiden välillä, oman päämme sisällä olevia rajoja. Valtioiden rajojen ylittäminen on tänä päivänä todella helppoa verrattuna siihen, miten vaikeaa on oman rajoittuneisuutemme kohtaaminen ja mielessämme olevien raja-aitojen ylittäminen. Omien rajojen ylittäminen on kuitenkin mahdollista, ei se mikään Mission Impossible ole. Rohkeutta se kyllä vaatii, mutta kun askel on otettu, voimme huomata, että pystymme katsomaan maailmaa uudesta näkökulmasta ja olemme vapaita ennakkoluuloista.
     Suomen Ekumeenisen Neuvoston järjestämä ja koordinoima Vastuuviikko on laittanut meidät jo yli 35 vuoden ajan pohtimaan ja arvioimaan omaa elämäntapaamme suhteessa maailman tilaan. Ja vaikuttamaan, jotta maailmassamme oikeudenmukaisuus voisi toteutua. Siispä haastankin nyt tämän viikon aikana itseni ja samalla kaikki muutkin astumaan jonkin oman rajamme yli ja katsomaan maailmaa uusin silmin.

     Vastuuviikon lähettiläänä seurakunnassamme vieraili liberialainen Haja Sesay poikansa Ibrahimin kanssa kertomassa omista kokemuksistaan pakolaisena ja uskostaan. Hajan tarina kosketti. Minua kosketti myös äidin ja pojan silmistä loistava valo ja heistä huokuva rauha. Heissä kävivät toteen Paavalin sanat: Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. (Gal. 2:20)
      Haja ja Ibrahim auttoivat meitä ottamaan rajan ylityksen ensimmäisen askeleen ja näkemään pakolaisen pakolaisen silmin. Siitä olen heille kiitollinen.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Kotona poissa kotoa

Lähdin liikkeelle puoli yhdeksältä aamulla. Vielä autoon istuessani en varmasti tiennyt, mihin suuntaan lähtisin. Minulla oli puoli kilometriä aikaa tehdä valinta; niin kaukana oli ensimmäinen risteys.
     Käännyin oikealle.
     Päädyin Konneveden kautta Kuokkalan kirkkoon. Ehkäpä juuri sinne - viimeistä penkkiä myöten täynnä olevaan kirkkoon - lapsia, nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, ikäihmisiä, naisia ja miehiä täynnä olevaan kirkkoon - minun pitikin tänään päätyä kuulemaan uskosta ja epäuskosta, toistensa sisaruksista. Kuulin, miten toista ei ole olemassa ilman toista. Kuulin, miten toinen näkyy tyhmyytenä ja julmuutena, toinen terveenä järkenä ja lämpimänä sydämenä. Mooseksen aikana. Jeesuksen aikana. Tänä päivänä.
     Törmäsin kirkossa yhteen tuttuunikin. Ihmiseen, jota en ollut edes ajatellut kirkossa kävijäksi. Niin, kuinka sopivasti tuo ajatukseni sattuikaan päivän aiheeseen! Epäusko ja usko. Touché!
     Kotimatkalla radiossa soi Ismo Alangon uusi levy:
     Kun kaikki on kaupan,
     suru, tuska ja kärsimys,
     minä kaivan haudan,
     jossa lepää epäilys.
     Epäilykseni, epäuskoni, joudun hautaamaan joka päivä uudestaan. Joudun miettimään, onko rakkauteni vihaa, ihailuni kateutta, myötätuntoni sääliä, jalomielisyyteni häpeää - kuten Ismo Alanko väittää tuossa kappaleessaan Haudankaivaja. Joudun kysymään, onko uskoni epäuskoa, muka-uskoa.
     Niin kauan kuin tätä joudun kysymään lähden liikkeelle pyhäaamuisin. Käännynpä siitä ensimmäisestä risteyksestä sitten vasemmalle tai oikealle tulen päätymään kirkkoon, kotiin poissa kotoa.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Toivakan seurakunnan lähetystyö kiittää

Taas saimme sen lehdestä ja verkkosivuilta lukea: Lähetyksen kirkkokahvien tuotto oli... Lähetystyö kiittää lämpimästi! Miksi seurakunnan lähetystyön yhteydessä puhutaan niin paljon rahasta?
     Seurakunta ei voi päättää sitä, tekeekö vai eikö tee lähetystyötä. Lähetystyö on seurakunnalle annettu tehtävä, käsky: Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. (Matt. 28:19-20) 
     Kun seurakunta tekee lähetystyötä, se voi tehdä sopimuksen jonkin lähetysjärjestön kanssa. Puhutaan nimikkoläheteistä ja nimikkokohteista. Voidaan sanoa, että nimikkolähetti on toisessa maassa oleva seurakunnan työntekijä ja nimikkokohde on jokin tärkeä asia, jonka puolesta seurakunta haluaa tehdä työtä rajojensa ulkopuolella. Toivakan seurakunta on solminut sopimukset Suomen Lähetysseuran (SLS), Medialähetys Sanansaattajien (Sansa) ja Lähetysyhdistys Kylväjän kanssa. Lähetysseuran kautta seurakunta tukee Forward Looking -vammaistyötä Nepalissa, Sansan kautta Eila Murphyn tekemää medialähetystyötä ja Kylväjän kautta Samuel Laukkasen työtä Venäjällä Itä-Siperiassa Jakutian (Sahan) tasavallassa. Sopimuksissa on määritelty ne taloudelliset tavoitteet, jotka seurakunnan on saavutettava.
    
Lähetystyötä voi tehdä monin eri tavoin!
Budjettivaroin seurakunta ei pysty sopimusten tavoitteita saavuttamaan, vaan ensiarvoisen tärkeää on seurakuntalaisten tuki. Siksi seurakunnan lähetystyö ideoi ja toteuttaa erilaisia varainkeruutapahtumia. Meistä jokainen voi muistaa, että kun nautimme lähetyslounaan tai lähetyksen kirkkokahvit jumalanpalveluksen jälkeen tai ostamme vappuna torilta lähetystyön simaa ja munkkeja tai vaikkapa lähetysarpoja myyjäisissä, me noudatamme lähetyskäskyä ja teemme lähetystyötä.
     Lähetystyö on aina ollut tärkeä ja luonteva osa toivakkalaista elämää. Se on tärkeää toivakkalaisille tänäkin päivänä. Toivakkalaiset ovat lähetysihmisiä. Miksi näin voi sanoa? Siksi, että jo nyt, lokakuun alussa, Toivakan seurakunta on lähes täyttänyt ja osittain jopa ylittänyt sopimusvelvoitteensa. Voi sanoa, että Herra varusti lähetit työhönsä.
     Seurakunnan lähetystyö kiittää jokaista tukijaa lämpimästi ja toivottaa kaikki tervetulleiksi syksyn lähetyslounaalle valvomisen sunnuntaina 15.11. Mukana on tuolloin myös nimikkolähetti Eila Murphy.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Me saavuimme juhlimaan

Osallistuin eilen kirkkokahveille, jotka oikeastaan olivat syntymäpäiväjuhlat. Tilaisuus oli lämminhenkinen, lähetyshenkinen ja erityisesti yhteiskristillinen. Vieraita, kahvittelijoita oli paitsi omasta seurakunnastamme myös vapaista suunnista. Kaikki mahtuivat saman katon alle ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Iloitsin siitä.
     Lauloimme yhdessä. Kuulimme kertomuksia, tarinoita ja sattumuksia Venäjän-lähetysmatkoilta. Kuulimme Niinan laulavan. Kuulimme siitä, mihin kaksi tavallista kättä pystyy, miten jokin pienen pieni seikka saattaa johtaa valtavaan muutokseen. Kaikki tämä yhdessä valoi rohkeutta ja uskoa tulevaan. Sekin teki iloiseksi.
     Kolmas asia, josta iloitsin, oli se into, jolla juhlavieraat halusivat tukea seurakuntamme nimikkolähetin ja Kylväjän työtä Itä-Siperiassa, Jakutian tasavallassa. Samuel, kuljemme rinnallasi ja rukoilemme sinun ja työsi puolesta!
     Kiitos, Sointu, juhlistasi! Monia armorikkaita vuosia sinulle!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

I have a dream!

"I have a dream!" oli myös tämäniltaisen Ilta Lauran kanssa -talk shown otsikko. Ilta oli Toivakassa, Upilla. Se ei ollut elämäni ensimmäinen Ilta Lauran kanssa. Se oli toinen. Ensimmäisen olin kokenut Jyväskylässä Rentukassa pari vuotta sitten, ja siitä illasta asti on lompakossani kulkenut tämä saamamme raamatunlause: Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh. 6:35)
     Ilta Lauran kanssa oli jättänyt jäljen.
     Ilta Lauran kanssa jätti jäljen myös tänä iltana. "I have a dream!" laittoi miettimään omia unelmiaan. Se laittoi miettimään sitä, onko minulla unelmia.
     Yksi unelmani on se, että Toivakan seurakunta olisi joskus sellainen kuin tuhkakeskiviikkona 2014 valtuustoseminaarissa kertomassani sadussa seurakunnan työntekijöille ja luottamushenkilöille maalailin:


Olen nyt vajaan vuoden ollut seurakunnan lähetystyön johtokunnan puheenjohtaja ja minusta tuntuu, että meillä on sellainen johtokunta, joka jakaa unelmani.

"I have a dream!" antoi energiaa.
"I have a dream!" antoi siivet.
"I have a dream!" vakuutti, me pystymme.

Kiitos Laura!
Ja kiitos Lauran vieraat: Pirkko-Liisa, Arja ja Jari-Pekka!

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Erilaisia tehtäviä

Työtehtäviä, kotitehtäviä, talkootehtäviä. Lupauksia, velvollisuuksia, tarjoutumisia. Aikaan sidottuja tehtäviä ja aikatauluttamattomia tehtäviä. Helppoja rutiinitehtäviä, haastavia tehtäviä. Tehtäviä jotka voi delegoida, tehtäviä jotka on tehtävä itse.
     Kristittyinä meillä on palvelutehtävä. Jokaisella omamme. Sen on Isämme Jumala meille syntymässämme antanut, ja hän odottaa meidän hoitavan sen niin hyvin kuin pystymme. Siten voimme jokainen viedä ilosanomaa eteenpäin. Ei lähetystyö pelkkiä julistustehtäviä sisällä, vaan tarvitaan sihteereitä, emäntiä, autonkuljettajia, teknikoita, graafikoita, liikunnanohjaajia, sähköasentajia, siivoojia, lastenhoitajia, opettajia... Meitä kaikkia. 
     Tämän päivän epistolatekstissä Paavali puhui omasta tehtävästään: Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Mutta jos jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. (Fil. 1: 21-24)
     Teidän vuoksenne. 
     Paavalilla oli tehtävä. Vankilasta käsin hän tsemppasi filippiläisiä kehottaen heitä hoitamaan omat tehtävänsä nurisematta ja iloitsemaan Herrassa.
     Tunnustan tunteneeni piston sydämessäni.
     Mutta samalla Paavalin esimerkki kannusti: jos kerran Paavali vankilassa, niin kyllä minäkin!

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

"Riennä riemuin eespäin vaan"

Aina ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko.
     Hannu Musakka lauloi tänään 70-vuotisjuhlakonsertissaan: Riennä riemuin eespäin vaan tietä Jumalasi, joskin löydät määrämaan vasta kuollessasi!
     Noin oli laulettu seurakunnan poikakerhon lopuksi 1950-luvulla. Pystyinkin erittäin elävästi näkemään silmissäni, miten reippaat poikakerholaiset tuota laulua lauloivat. Aikansa kuva.
     Kaipa tuo voisi toimia vielä nytkin. On vain niin, että usein matkantekomme on sellaista vastatuuleen ja ylämäkeen paarustamista, että siitä on riemumieli kaukana. Paljon helpompi olisi vaihtaa suuntaa tai ainakin lysähtää istumaan niille sijoilleen kuin jatkaa matkaa eteenpäin. Ylipäänsä jatkaa, rientämisestä ja riemumielestä puhumattakaan.
     Lähetystyössä yhtä eteenpäin vievää askelta seuraa monesti kaksi askelta taaksepäin. Silloin kysytään lujuutta pysyä tiellä. P.J. Hannikaisen laulu jatkuu: Ällös pelkää yötä maan: taivaan tähdet loistaa! Luota Herraan Jumalaan, Hän voi varjot poistaa!
     Luota.
     Usko.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Messu on lähetystyötä

Seurakuntamme on sitoutunut jumalanpalveluselämän kehittämiseen. Uudistuksia on tehty, ja tänä vuonna erityisesti on panostettu opitun syventämiseen. Tänään meitä luottamushenkilöitä ja työntekijöitä olivat kouluttamassa Markku ja Johanna Sarento Hengen uudistus kirkossamme ry:stä. He opettivat ja johdattivat keskustelua yhteyden messusta. Sen jälkeen osallistuimme yhteyden messuun.
     Tekemällä oppii parhaiten.
     Toteamus on minulle tuttu 4H-toiminnasta. Mutta toimii se muussakin kontekstissa. On mielenkiintoista, että teoriassa olen osannut sen, mitä koulutuksessa kuulin messun kehittämisestä. Tai ehkä olisi oikeampi sanoa, että messun kehittämisen kolme ulottuvuutta eivät tuntuneet minusta vierailta. Messun kontekstuaalisuus, yhteisöllisyys ja hengellisyys. Samoihin teemoihin olen törmännyt ennenkin. Vielä useammin olen vastaavaa kuullut opetuksen kehittämisestä tai viestinnästä puhuttaessa. Mitä sanotaan, miten sanotaan ja syntyykö vuorovaikutusta, kolahtiko.
     Tunsin tänään sisäistäneeni, oppineeni jotakin. Nyt on aika ottaa seuraava askel ja lähteä soveltamaan. Ja oppimaan samalla lisää. Oppimaan lisää siitä, että silloin kun nuo kolme ulottuvuutta, kontekstuaalisuus, yhteisöllisyys ja hengellisyys, ovat olemassa ja tasapainossa, messu on yhteyden messu. Silloin messussa Sana ja seurakuntalaiset kohtaavat toisensa ja vuorovaikuttavat keskenään sanan kautta. Silloin messu hengittää.
     Ja silloin messu on lähetystyötä. Silloin messu antaa seurakunnalle ja seurakuntalaiselle välineet tehdä lähetystyötä, mennä ja tehdä.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

"Ei väkisin vaan intohimosta"

Otsikko on lainaa Seinäjoen kaupunginteatterilta. Tuo lausahdus kolahti minuun reilu kolme vuotta sitten ja kolahtaa edelleen aina vastaan tullessaan. Tänään se tuli vastaani messussa Toivakan kirkossa. Evankelisen lähetysyhdistyksen, ELY ry:n aluepappi Erja Kalpio puhui saarnassaan intohimosta, innostuksesta, uskalluksesta, rohkeudesta - elämästä, elämään heittäytymisestä. Rakkaudesta.
     Kirkkokahveilla Erja kertoi kuvin ja sanoin ELYn lähetystyöstä Venäjän Karjalassa, Vienan Kemissä. Kuvat kertoivat koskettavasti siitä luontevasta, sisäänrakennetusta vieraanvaraisuudesta, jota kirkkohallitus on Vieraanvaraisuuden kirkko hankkeen avulla yrittänyt saada esiin meilläkin. Ja miten helppoa se toisille on: Ei väkisin vaan intohimosta.
     Kuvista näki myös sen, että rospuuttoaikana saa harvoin kauniita ulkokuvia. Huhtikuinen Vienan Karjala näyttäytyi harmaana ja ankeana. Monesti ankeat asiat haluaa unohtaa, mutta näistä kuvista yhden haluan ehdottomasti muistaa: Vienan Kemin kirkon, rakennuksen joka aikaisemmin oli ollut apteekki.
     Miksi haluan sen muistaa? Siksi, että kuva toi minun mieleeni oman opiskeluaikani fysiikan laitoksen entisessä leipomossa ja pesulassa Nisulankatu 78:ssa Jyväskylässä. Tuossa osoitteessa yhteisöllisyys oli yhteisöllisyyttä eivätkä ahtaus ja epäkäytännöllisyys tukahduttaneet tutkijoiden innostusta ja ideoita. Katse oli suunnattu eteen- ja ylöspäin: Ei väkisin vaan intohimosta.
     Vieraanvaraisuus ja yhteisöllisyys, seurakuntalaisuus ja kirkkoon kuulumisen kokemus eivät ole kiinni ulkoisista puitteista. Eikä lähetystyön tekeminen ole kiinni rahasta. Avainsana on rakkaus.

tiistai 25. elokuuta 2015

Kaksi tavallista kättä

Lämmin elokuun ilta seurakuntalaisten kotona. Kohtaamisia ja kuulumisten vaihtoa ulkona puutarhassa kahvin ja marjapiirakan ääressä. Taustalla luonnon ääniä ja rekkojen jyrinää. Mukana nimikkolähettimme Samuel, jonka kanssa helluntaina jo skypetimme. Nyt saatoimme keskustella hänen kanssaan ihan livenä, kasvotusten.
     Samuel kertoi, että hänen ominta aluettaan on puhua ihmisten kanssa. Sen tunsi. Myös aikaisemmin aamulla ja päivällä tehdyillä kouluvierailuilla. Hän evankelioi vastatessaan kysymyksiin, joista erityisen mieleenpainuva oli erään pikkukoululaisen kysymys: Mistä sen tietää, että Jumala puhuu minulle?
     Sen tietää. Omia ajatuksiaan ajattelee tietoisesti. Jumalan puheesta, vastauksesta tai kehotuksesta tulee tietoiseksi.
     Mietin tuota kysymystä itsekin istuessani Puikkosten pihanurmikolla. Mietin sitä kuunnellessani, miten Jumala oli pikkuhiljaa, kolmen vuoden aikana valmistanut Samuelia työhön Itä-Siperiassa. Mietin sitä - ja miettiessäni harasin samalla vastaan: ei voi olla, että siviilityöni ei olisi minulle se työ, jota minun pitäisi tehdä. Jopa tuo siviilityö-sana, joka ensimmäistä kertaa elämässäni tuli minua vastaan, alkoi puhutella.
     Minua puhuttelivat myös Pekka Simojoen laulun sanat: Kaksi tavallista kättä Jeesus työhön lähettää. Kuinka paljon tekemättä ilman niitä täällä jää! Kaksi tavallista jalkaa Hän voi ottaa jaloikseen. Niillä taivasmatka alkaa joka aamu uudelleen.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Valon lapsia

Olin kirkossa urheilukentän laidalla.
     Elokuun lopun lenkkikirkko on vakiinnuttanut paikkansa toivakkalaisten elämässä. Tänään aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta niin lämpimästi ja hehkuvana kuin se vain elokuussa voi parhaimmillaan paistaa. Istuimme valossa.
     Valosta puhuttiin myös päivän saarnassa. Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. (Ef. 5: 8-9)
     Lähetystyöntekijä levittää valoa. Ajattelen, että 1920-luvun Tulenkantajien tavoin hän katsoo ja suuntaa kohti uutta aikaa ja uutta ihmistä. Hän ilmaisee itseään ja vie sanomaa eteenpäin jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Sanoma itsessään on muuttumaton, mutta jotta se voisi tavoittaa vastaanottajan, se on ilmaistava tämän päivän kielellä ja tämän päivän ihmisten ymmärtämällä tavalla. Eri kultturit huomioiden. Tulevaisuuteen katsoen. Hätkähdyttäen.
     Tekstini ajatuksen mukaisesti kirjoitin tämän tekstin tabletilla alusta loppuun, tiedonhausta viimeiseen pisteeseen. Ei se ollut vaikeaa, kun siihen tottui. Oli vain uskallettava ottaa se ensimmäinen askel. 

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Puheeni konfirmoiduille 16.8.2015

Rakkaat nuoret,
     konfirmaatiolaulunne aikana varmasti moni meistä muista muisteli omaa konfirmaatiolauluaan tai -virttään. Ainakin minä niin tein. Omassa konfirmaatiovirressäni pyysin puhdasta mieltä, voiton tahtoa ja rohkeutta. Te totesitte yksinkertaisesti, rauhallisesti vakuuttaen: Niin kuin vuoret nää ympäröi laaksoamme Sinun armosi, Jumala, meitä ympäröi.
     The Sound of Music musikaalin Maria luotti vuoriin. Vuoret olivat hänen kotinsa eivätkä siksi voineet häntä pettää. Musikaalin lopussa tämä luottamus toteutui aivan konkreettisesti, hyvin liikuttavalla ja vaikuttavalla tavalla, kun abbedissa pyysi Mariaa nostamaan katseensa kohti vuoria.
     Minä pyydän teitä tekemään samoin. Liian lähelle maahan katsova kompastuu helposti ja eksyy. Kun nostaa katseensa ylös maasta, näkee paremmin, näkee edessä olevat esteet ja näkee esteiden taakse, näkee kauemmaksi ja selvemmin, näkee ongelmiin ratkaisun. Vuoriin, vuorten lailla pysyvään Jumalan armoon luottava ei eksy.
     Kun tänään messusta lähdette, lähtekää lentoon. Nähkää kauneus ympärillänne. Arvostakaa erilaisuutta. Olkaa uteliaita elämälle ja oppikaa uutta. Nostakaa katseenne kohti vuoria. Luottakaa Jumalan armoon ja johdatukseen. Ja iloitkaa Herrassa!
     Hyvää matkaa elämään! Jumala teitä jokaista runsaasti siunatkoon!

sunnuntai 9. elokuuta 2015

"Tehkää jokainen hyvää"

Sukuloin eilen Lappajärvellä. Vierailuun sisältyi myös kiertokävely Lappajärven hautausmaalla Kirkkoniemessä edellisiä sukupolvia tervehtimässä. Tätieni ja enojeni kertomukset tekivät minua ennen eläneet eläviksi. He myös pysyvät elävinä niin kauan kuin joku muistaa ja kertoo heistä.
     Oli hyvin hoitavaa palata juurilleen ja ylipäänsä huomata, että minulla on vielä juuret. Puolet minusta on Lappajärven Ylitalosta, ja kun laitan silmät kiinni, voin edelleen nähdä itseni kiipeämässä rappusia mummulan vintille tai juoksemassa mäkeä alas rantaan.
      Muualla asuminen oli saanut minut myös unohtamaan vaivaisukot, jotka lapsuudessani ja nuoruudessani kuuluivat aivan elimellisesti sielunmaisemaani. 
Lappajärven kellotapulin seinässä on vaivaispoika, jonka pään päällä oleva teksti kehottaa vanhalla suomella tekemään hyvää. Herramme sanoja siteeraten poika kehottaa, mutta samalla hän pyytää.
     Vaivaispoika muistuttaa minua Nepalin vammaisista ja Tansanian AIDS-orvoista, Kolumbian pakolaisista ja Etiopian kuurojenkouluista sekä monista muista avuntarvitsijoista monessa muussa maassa. Se muistuttaa minua siitä, että pienelläkin lahjoituksella voin olla vaikuttamassa niin paljoon, auttamassa ja tekemässä niin paljon hyvää eri puolilla maailmaa.
     Voin kanavoida apuni kirkkomme seitsemän lähetysjärjestön kautta. Järjestöt toimivat yli 30 maassa ja niillä on yhteensä yli 400 lähetystyöntekijää. Yli 200-vuotias Suomen Pipliaseura ja yli 150-vuotias Suomen Lähetysseura ovat järjestöistä vanhimmat, noin 40-vuotiaat Medialähetys Sanansaattajat ja Lähetysyhdistys Kylväjä nuorimmat. Näiden lisäksi on vielä Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja ruotsinkielinen Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kaste on lahja


Kastepuu Hartolan kirkossa
Hartolan kivikirkon etuosassa pylvään juurella, saarnatuolin edessä versoo kastepuu. Yksi kauneimmista koskaan näkemistäni kastepuista. Kun tänään iltapäivällä kävin piirtämässä nimeni kirkon vieraskirjaan, sivelin puun sileää pintaa ja katselin puussa hiljaa liikkuvia pieniä, valkoisia lintuja. Jokaiseen lintuun oli piirretty nimi ja päivämäärä.
     Miksi tuossa kauniissa kirkossa juuri kastepuu kiinnitti huomioni?
     Siksi, että tänään sain messussa palvella tehtävässä, joka vain harvoin kohdalle osuu: Sain olla vanhempien ja kummien rinnalla siunaamassa nuorta, joka kastettiin ja otettiin Kristuksen kirkon jäseneksi. Sain olla laittamassa käteni nuoren pään päälle ja sanomassa nämä tutut sanat: Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon sinun kanssasi. Sain olla tehtävässä, joka useimmiten on varattu vain kastettavan perheelle ja kummeille. Sain olla tehtävässä yhdessä poikani kanssa, joka oli nuoren isosena rippikoululeirillä.
     Päivän evankeliumitekstissä sanottiin: Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan (Luuk 12:48).
     Kasteessa meille on annettu paljon ja kaste antaa meille ison tehtävän. Katekismuksessa meitä opetetaan: Kaste tekee meistä Kristuksen opetuslapsia ja kristillisen kirkon jäseniä. Opetuslapsina meillä on lähetin, sanansaattajan, viestinviejän tehtävä. Ei mikään pikku juttu siis.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Kiitos!

Kun maaliskuun puolivälissä alotin tämän blogin, en ajatellut ollenkaan, mitä tästä tulee, tuleeko tästä mitään, osaanko kirjoittaa tai keksinkö edes mitään kirjoittamista. Minä vain aloitin. Niin kuin tapanani yleensäkin on. Aloittaa jotakin. Ajattelematta seurauksia. Joskus se toimii, joskus ei. Mutta ei voi tietää, ellei kokeile.
     Aiheet pulpahtavat mieleeni yleensä odottamatta, yllättävistäkin mielleyhtymistä. Asia totisesti on niin kuin Jukka Perko on usein todennut: Etsimänsä löytää, kun sitä ei tietoisesti etsi, kun katsoo pikkuisen ohi.
     Eilen Olavinlinnassa Sonata Arctican solisti Tony Kakko kiitti yleisöä: Kiitos kun tulitte. Kiitos kun ostitte tänään lipun. Kiitos kun ostitte lipun eilen. Viime viikolla. Viime kuussa. Vuosi sitten. Kymmenen vuotta sitten. Kiitos kun ostatte lipun huomenna. Ensi viikolla. Ensi kuussa. Ensi vuonna. Kymmenen vuoden päästä. Kiitos että ostamalla lipun konserttiin, mihin tahansa konserttiin, autatte pitämään elävän musiikin elävänä.
Iltanuotio syttyi Savonlinnassa Olavinlinnan linnanpihalla sunnuntaina 26.7.2015

Kiitos sinulle, kun pidät Sanan elävänä.
Osallistumalla.
Kertomalla.
Auttamalla.
Hyväksymällä.
Kiitos sinulle siitä, että tuli ei sammu!

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Oletko sinä täällä töissä?

Kohtasimme kirkonmäellä.
     - Oletko sinä täällä töissä? nainen kysyi. Hän oli tulossa kirkosta. Minä olin menossa kirkkoon, sulkemaan kirkon ovia. Tiekirkon aukioloaika oli päättynyt puolisen tuntia aikaisemmin.
     Mietin, miksi nainen kysyi niin kuin kysyi. Olinko sen näköinen, että en ollut tulossa läheisen hautaa hoitamaan? Ehkä olin. Ehkä askellukseni oli määrätietoisempaa kuin haudalle tulijan. Tai ehkä hän näki avaimen kädessäni.
     Jäimme keskustelemaan. Viiden minuutin aikana ehdimme keskustella Kati Josefiinasta ja lähetystyöstä, medialähetystyön merkityksestä ja eri tavoin ajattelevista ihmisistä kirkon sisällä. Hän kertoi olevansa helsinkiläinen pappi, jonka vastuulla on ollut lähetystyö. Hän vaikutti taistelijalta.
     Erkanimme tahoillemme, me kaksi naista kirkonmäellä. Minulle jäi kohtaamisesta hyvä mieli. Jäin myös pohtimaan, miksi hän oli Pellervo Lukumiehen kattomaalauksista valinnut juuri sen saman, johon omatkin silmäni aina kiinnittyvät. Maalauksen, joka kuvaa tätä Luukkaan evankeliumin kohtaa:
     Toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: "Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut." (Luuk 24:18)

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Lähetiksi kasvanut

Vauvastani kasvoi lähetti.
     Tänään, kirkastussunnuntaina, alkoi seurakuntamme rippikoululeiri. Saattelin esikoispoikani messusta toistamiseen leirille, tällä kertaa isoseksi. Kun poika messun jälkeen tarttui laukkunsa kahvaan, silmieni editse kulki kuvavälähdyksiä 16 vuoden ajalta: Maailmaan uteliaasti suhtautuvan yhdeksänkuisen taaperon konttailu neuvolan äiti-vauva-piirissä. Pikkuveljelleen tuttia suuhun huolehtiva vajaa kaksivuotias. Liukumäestä vatsallaan hiekkaan pää edeltä laskenut kaksivuotias, kun isommatkin pojat niin tekivät. Parkkitalolla kotia leikkinyt kolmevuotias. Vauvaveljestään ylpeä eskarilainen. Olipa kerran elämä -animaatiosarjan innoittamana valkosolupoliisia leikkinyt alakoululainen. Shakkipelistä innostunut yläkoululainen. Serkkupoikiaan trampoliinilla pompautteleva ysiluokkalainen. Ja nyt isonen. Lähetti, joka ohjaa ja avustaa, tukee nuorempiaan ja lukee yhdessä heidän kanssaan viestiä ylösnousseesta Kristuksesta.
     Päässäni alkoi soida nuorten veisukirjasta tuttu säe: "Sillä Jumalan suuressa suunnitelmassa tämä kansa saa paikkansa..." Mitä se minulle kertoo? Sitäkö, että olihan tuo kasvu lähetiksi jo nähtävissä ihan varhaislapsuudessa?
     Toivakan seurakunnan rippikoululeirin tunnelmia Kangasniemen Salmelasta voi seurata blogissa Toivakan seurakunnan nuoret. Todennäköisesti silmäilen sitä aika usein itsekin!

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kaksi kesäiltaa Toivakassa

Heinäkuiset keskiviikko ja torstai Toivakassa olivat kuin tähänastinen kesä pienoiskoossa: pilveä, vesisadetta, tuulta ja auringonpaistetta. Päiviin sisältyi myös kaksi Jyväskylän Kesän kirkkokonserttia Kesäilta Toivakassa.
     Toivakan seurakunta on tehnyt Jyväskylän Kesän kanssa yhteistyötä useana vuonna. Itsekin olen kirkkokonserteista muutamia kertoja päässyt nauttimaan. Muistan aina kirkkomme olleen ääriään myöten täynnä, mutta tämä kesä ylitti kaikki aikaisemmat: kirkko myytiin ennätysajassa kaksi kertaa täyteen. Syynä baritoni Waltteri Torikka. Ja erityisesti keväinen Tähdet Tähdet -kilpailu.
     Loppuunmyyty kirkko ja kutsuvieraat ovat harmillisen hankala yhtälö. Ymmärrän, että Jyväskylän Kesän konsertteihin kuuluvat kutsuvierasliput, en pane niitä pahakseni. Ymmärrän senkin, että mahdollisimman monelle halutaan antaa tilaisuus päästä kuulemaan huippuesiintyjiä. Mutta ymmärrän myös niitä konserttivieraita, jotka joutuivat täpötäyteen kirkkoon tullessaan toteamaan, että heille ei – paikalle kannetuista irtotuoleista huolimatta – olekaan tilaa. Ymmärrän heidän pettymyksensä ja kiukkunsa. Kyseessä on yhtälö, joka on pystyttävä ratkaisemaan, ja kun se on ratkaistu, ratkaisussa pystyttävä pysymään!
Yksi aivan ehdottomasti sujuvimmista asioista Toivakassa on aina ollut Jyväskylän Kesän konsertin väliaikakahvitus. Perinteisesti se on ollut seurakuntamme lähetystyön vastuulla. Olen suunnattoman iloinen ja kiitollinen siitä, miten ammattitaitoisesti ja tyylikkäästi, lämmöllä ja antaumuksella, lähetysemäntämme tehtävänsä hoitivat. Tihkusateessakin. Ystävällisiä hymyjä ei säästelty, kahvi ja tee olivat kuumia, suolaiset tarjottavat maistuvia ja itse leivottuja. Kiitän heitä sydämeni pohjasta!
     Nimikkolähettiemme puolesta kiitän myös niitä satoja konserttivieraita, jotka halusivat kahvilipun ostamalla tukea nimikkolähettiemme, Eilan ja Samuelin, työtä! Jumala teitä siunatkoon!

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kuka kelpaa lähetiksi?

Jeesus nousi vuorelle. Hän käski luokseen ne, jotka hän oli valinnut, ja he lähtivät hänen mukaansa. Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä: Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges - se merkitsee: ukkosenjylinän pojat - sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet. (Mark. 3: 13-19)
     Jeesus valitsi ensimmäisiksi läheteiksi varsin sekalaisen seurakunnan. Päivän saarnassa pohdittiinkin, miksi ja että eikö nyt parempiakin olisi ollut tarjolla. Niin, kenen mittapuulla parempia? Meidän? Vai Jeesuksen? Mutta eihän Jeesus olisi näitä kahtatoista valinnut, ellei olisi uskonut heidän kykyihinsä. Ja silloinhan he olivat Jeesuksen mielestä parhaat kaksitoista. Miksi ihmeessä hän olisi valinnut omaan työhönsä meidän mieleisemme?

     Olen tuuminut, että usein erilaisissa kehittämisprojekteissa parhaan kehittäjän saa siitä kaikkein kriittisimmästä vastarannan kiiskestä. Tietoinen valinta, jossa ei mennä yli siitä, missä aita on matalin vaan jossa toimitaan riskillä rohkeasti, jolloin tuloksetkin ovat onnistuessaan loistavat. Samanlainen oli Jeesuksenkin valinta: hän valitsi tietoisesti lähettiläikseen tavallisia duunareita, helposti hiiltyviä ja itsekkyyteen taipuvaisia, ei mitään hillittyä älymystöä tai jalomielisiä altruisteja.
     Kuka siis kelpaa lähetiksi?
     Jeesuksen seurassa kuka tahansa.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Armahtakaa!

Eilisen, viidennen helluntain jälkeisen sunnuntain, kohdalla kirkkovuodessa oli tuo pysäyttävä kehotus: armahtakaa toisianne ja edistäkää oikeuden ja hyvyyden toteutumista.
     Jos Nepalin maanjäristyksissä ihmisiä kuolee, emme ehkä sano, että se oli Jumalan rangaistus. Tai jos ystävämme sairastuu vakavasti, emme varmastikaan syytä ystäväämme sanomalla, että hänen sairautensa oli Jumalan rangaistus. Mutta entä jos jotakin pahaa tapahtuu meille itsellemme? Entä jos itse sairastumme? Entä jos oma lapsemme kuolee? Osaammeko silloin noudattaa kehotusta: Armahtakaa?
     On helppo sanoa oikeita asioita silloin, kun tapahtumat eivät kosketa meitä itseämme. On helppo sanoa sanat, jotka kuuluu sanoa.
     Toisin on silloin, kun itse makaa sairaana eikä tiedä tulevasta tai pitää kuolevaa lasta sylissään tietäen, että mitenkään ei voi estää tapahtuvaa tapahtumasta. Jos sillä hetkellä pystyy rehellisesti itselleen sanomaan, että syy ei ole lääkärin eikä sinun itsesi eikä Jumalan eikä sinua sairaudella tai kuolemalla rangaista jostakin tehdystä tai tekemättä jättämisestä, niin sen jälkeen pystyy kyllä uskottavasti kertomaan myös nepalilaiselle äidille, että hänen sokea lapsensa ei ole seuraus hänen teoistaan tai osoitus Jumalan vihasta. Tai että talon sortuminen maanjäristyksessä talossa asuvien ihmisten päälle ei johtunut siitä, että asukkaat eivät olleet kristittyjä.
     Armahtakaa toisianne pitää sisällään myös itsensä armahtamisen.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Iankaikkiset perustukset

Perinteinen juhannuksen lähetysjuhla Huikon kylätalolla tänään iltapäivällä olikin oikeasti perinteinen juhla! Huikon kylällä on juhannuksen aikaan kokoonnuttu jo ainakin 80 vuoden ajan, tarkkaa tietoa ei kenelläkään ollut. Juhlassa ei voinut olla kuin nöyrin mielin. Itselleni kerta oli ensimmäinen, mutta todennäköisesti ei kuitenkaan viimeinen.
     Juhla opetti minulle paljon. Se kertoi vakuuttavaa tarinaa siitä, miten lähetys on aina ollut tärkeä ja luonteva osa toivakkalaista elämää. Tämän luontevan suhteen ansiosta varmasti kirkomme kattomaalauksetkin hyväksyttiin osaksi toivakkalaista seurakuntaelämää 40 vuotta siten. Ja tätä taustaa vasten ei ole ollenkaan ihme, että lähetyskipinä on myös nuorillamme. Sitä kipinää pitää muistaa ruokkia!
     Juhlan järjestäjät olivat keränneet meille luettavaksi lähetyskirjallisuutta vuosien varrelta. Itse poimin Suomen Lähetysseuran julkaisun sieltä noin 80 vuoden takaa, vuodelta 1933.
     Iankaikkiset perustukset. Aikansa koukeroisesta tekstistä huolimatta perustuksia kannattaa tutkiskella:
     Jumala on. Tämä on totta, mutta minun tietoni siitä on tuiki vähäinen, ja olenpa usein taipuvainen sitä epäilemään. Niin, jokin kylmä ja synkkä minussa tahtoo hirvittävän voimakkaasti ja itsepintaisesti sotia tätä uskoa vastaan. -- Kuitenkin luullessani etsiväni hänen kasvojaan tuntuu minusta kuin hän pakenisi, ja minä saisin ajaa häntä takaa, vaikka oikeastaan minä olen se, joka pakenen ja hän etsii minua.
    

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Hyvää juhannusta!

Juhannus. Johannes Kastajan päivä, tien raivaajan päivä, sanansaattajan päivä.
     Lähetystyö on tien raivaamista, tien valmistamista. Sanansaattajan matka vie tiettömien taipaleiden taakse. Konkreettisesti silloin, kun lähetystyötä tehdään maassa, jossa kulkeminen paikasta toiseen ei ole yhtä vaivatonta kuin Suomessa. Mutta aivan samalla tavalla taipale on tietön ja ennenkäymätön silloin, kun lähetystyöntekijä kertoo Kristuksesta ihmiselle, joka ei ole hänestä koskaan aikaisemmin kuullut. Vastassa ovat erilaisesta kulttuurista ja erilaisista uskomuksista nousevat käsitykset, joiden läpi tie on raivattava.
     Juhannuksen jumalanpalveluksessa tänään rukoilimme sanansaattajien puolesta. Kiitimme Jumalaa kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat toimineet ja tällä hetkellä toimivat hänen sanansaattajinaan ja tien raivaajina. Varmasti kaikki heistä ovat kokeneet samaa kuin nuoremme Tansaniassa: hämmentäviä tunteita, negatiivisia tunteita, riittämättömyyden tunteita, jopa pelkoa. Sanansaattaja tarvitsee kaiken sen mahdollisen voiman, rohkeuden ja avun, mitä me vain osaamme hänelle pyytää. Ja luottamuksen siihen, että Jumala auttaa.
     Hyvää juhannusta!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Lähden, mutta...

Ohikiitävän hetken tänään kirkossa mietin, mitä muut ajattelevat. Siitä, että minulla oli ehtoollisavustajaksi aika huomiota herättävä väri kynsissäni. Ja sitten lakkasin ajattelemasta. Koska värihän oli täsmälleen sama kuin Evankeliumikirjan kannessa. Minua alkoi huvittaa. Samalla tavalla tiedostamatta kuin joskus aikaisemmin olin kaupassa valinnut kymmenien värien joukosta kynsiini juuri sen työpaikkani logon terrakotan sävyn olin valinnut tämän viininpunaisen. Kas, tässäpä jollekulle pohdittavaa: Mitä naisen kynsilakka kertoo hänen sitoumuksistaan. Kyllä tuosta yhden esseen aikaan saisi!
     Sitoutumisesta puhuttiin myös päivän saarnassa. "Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni." (Luuk. 9:61)
     Sanooko sitoutunut ihminen mutta? Tai ajatteleeko hän sitä niin äänekkäästi, että kuulija kuulee sanan hänen äänensävystään, vaikka hän ei sitä sanoisikaan?
     Ei. Ei sano. Eikä ajattele.
     Lähetystyöhön lähtevä on sitoutunut. Hän ei sano mutta. Hän laittaa pisteen lähden-sanan perään, ei pilkkua. Eila-lähettimme ei sanonut: Lähden, mutta... Samuel-lähettimme ei sanonut: Lähden, mutta... Tansaniaan lähetysmatkalle lähteneet nuoremme eivät sanoneet: Lähden, mutta... Heistä jokainen varmasti mietti asiaa, mutta sitten, kun oli aika tehdä päätös, he tekivät päätöksen ja pysyivät siinä.
     Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: "Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin." (Luuk. 9:57) Ei se matka varmasti helppo tai kevyt tai vaivaton ole, mutta aivan varmasti värikäs, yllätyksellinen ja tapahtumia täynnä. Eikä sitä pääse kokemaan, jos sanoo: Lähden, mutta...

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus

     Kahta minä sinulta pyydän -
     niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä:
     pidä minusta kaukana vilppi ja valhe,
     älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan.
     Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.
     Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan
     ja kysyä mielessäni: ”Mikä on Herra?”
     Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa
     ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.

     (Sananl. 30:7-9)
     Tämän päivän raamatunteksteissä (Sananl. 30:7-9, 1. Tim. 6:6-12, Matt. 16:24-27) puhuttiin kohtuullisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.
     Toissapäivänä olin lukenut Tansanian-matkaajiemme ajatuksia ja kokemuksia ensimmäisinä päivinä.
     Anna sen verran kuin tarvitsen. Kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Vaikeita asioita ymmärtää, jos ei ole kunnollista vertailukohtaa, ja vielä vaikeampaa toteuttaa. Nuorillemme todellisuus jysähti tietoisuuteen kertaiskulla. He näkivät elämän karuuden, kohtuuttomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden, mutta samalla sen rinnalla he näkivät ihmisten hyvyyden ja vieraanvaraisuuden, ihmisten kauneuden. Pystyn kuvittelemaan heidän kokemansa hämmennyksen ja ristiriitaiset tunteet.
     Anna meille jokaiselle sen verran kuin tarvitsemme. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.