sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Lempeästi vierellä

Ensimmäinen adventti. Ensimmäinen kynttilä.
     Uusi kirkkovuosi on alkanut. Otin sen vastaan naapuriseurakunnassa, Kangasniemen kirkossa.
     Miksi Kangasniemellä? Miksi naapurissa? Miksi ei kotona?
     Olin jo pitkään suunnitellut, että minun täytyy käydä tutustumassa Kangasniemen seurakunnan jumalanpalvelusryhmien toimintaan. Olin etsinyt sopivaa päivää tälle opintomatkalleni, ja nyt se aivan kuin vahingossa tuli kohdalleni.
     Opintomatkani sai kuitenkin toisen merkityksen, kun saarnassa tulin kohdatuksi tavalla, jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Saarnassa puhuttiin lempeästä Kristuksen kohtaamisesta sanassa, ehtoollisen sakramentissa, toisen ihmisen katseessa. Siinä viitattiin Äiti Teresaan ja hänen sanoihinsa: Jos olisin katsonut joukkoja, en olisi saavuttanut mitään.
     Minä opin, että lähetystyö on toisen ihmisen lempeää  kohtaamista, hänen vierellään kulkemista, hänen tahdissaan kulkemista. Sitä voimme alkaneena vuonna jokainen harjoitella.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

"Nyt polvillemme!"

     Kun luova tahto kaikkeuden Herran
     turmellun maailmamme kohtaa kerran,
     on päivä tuomion.
     Nyt polvillemme!
     Jumala, luoja, saakoon kiitoksemme.
Tämän päivän messu alkoi yhdellä vaikuttavimmista virsistä, virrellä 160. Tänään meitä ei päästetty helpolla, ei varmasti ollut tarkoituskaan. Tänään putosi polvilleen. Ja tänään messu todella rokkasi - aivan kuin tämä sama virsi Metallimessussa!
     Kun ihmiskunta huutaa peloissansa,
     ilmestyy Kristus, näyttää kunniansa.
     Nyt koittaa oikeus.
     Nyt polvillemme!
     Pilvissä loistaa merkki Kristuksemme.
Puhuttiin siitä, miten sekä kirkossa käyminen että kirkossa käymättömyys on viesti. Millaista viestiä haluamme viedä eteenpäin? Millaista viestiä minä haluan viedä eteenpäin? Välittämisen vai välinpitämättömyyden viestiä? Helppo on vastata, että tottakai välittämisen ja rakkauden viestiä - mutta miten helppo on ryhtyä sanoista tekoihin? Miten helppo tositilanteessa on seurata Kristusta? Kysymyksen edessä oli pakko painaa pää alas ja leuka rintaan.
     Siis ajan merkit nähkää: uutta luodaan,
     puu kukkii, kesä keskellemme tuodaan.
     On päivä Kristuksen.
     Nyt polvillemme!
     Kunnian Herra tuntee kurjuutemme.
 
Oli pysäyttävää kuulla ääneen sanottuna se, mitä joka päivä teemme: tuomitsemme toisemme. Miten helppoa onkaan tuomita toinen ihminen! Erityisen helppoa se on silloin, kun en toista ihmistä tunne, kun tuomitsen tuntemattoman.
     Hän ristinpuulla kuoli puolestamme,
     hän kantaa Isän haltuun maailmamme,
     hän, uhrikaritsa.
     Nyt polvillemme!
     Kaikesta saakoon Isä kiitoksemme.
Kuka on tänään Kristus keskellämme? Vastauksen tuohon kysymykseen olen voinut milloin tahansa lukea Raamatusta (Matt. 25:31-46), mutta tänään se saarnassa sanoitettiin niin, että jopa minä sen pystyin sisäistämään: Kristus keskellämme on hän, joka tarvitsee apua ja joka antaa toisen palvella ja auttaa itseään. Voin löytää hänet kaukaa toisesta maasta tai aivan läheltäni. Voin nähdä hänet, kun avaan silmäni. Voin auttaa ja auttaessani tulle itse autetuksi. Voin auttaa ja auttaessani muistaa Martti Lutherin sanat: Ihminen on pelastettu palvelemaan, mutta hän ei palvele pelastuakseen. Meidät on pelastettu palvelemaan! Sinut ja minut.
     Maailman ääriin kaikuu huuto Herran,
     se elävät ja kuolleet kohtaa kerran.
     Nyt armon aika on.
     Nyt polvillemme!
     Ja Vapahtaja saakoon kiitoksemme.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

"Valvokaa!"

Valvokaa! kehotetaan kirkkovuosikalenterissa tämän päivän, valvomisen sunnuntain, kohdalla.
     Valvominen ei ole helppoa, sen tietää jokainen. Väsyneenä ote herpaantuu ja reaktiot hidastuvat. On niin helppoa muuttua välinpitämättömäksi, päästää irti. Kristittyinä saamme kuitenkin muistaa, että emme valvo yksin. Kun Kristus elää meissä, jaksamme rohkaista ja vahvistaa toinen toisiamme, kuten Paavali kehotti (1. Tess. 5:11). Saamme voimaa olla valveilla.
     Tänään sain monta todistetta siitä, että välittäminen ei ole kadonnut maailmasta. Ihmiset välittävät, me välitämme: 
  • Messussa kannoimme kolehdin Kirkon Ulkomaanavulle naisten oikeuksien ja koulutuksen tukemiseen.
  • Lähetysemäntämme olivat rakkaudella valmistaneet maukkaan lounaan, jota me - iso joukko eri ikäisiä ihmisiä - kokoonnuimme messun jälkeen yhdessä syömään.
  • Kuulimme Eila-nimikkolähettimme kokemuksista Myanmarissa. Kuulimme, miten medialähetys toimii ja vaikuttaa maassa. 
  • Aivan erityisellä tavalla tänään välittämisestä kertoi se, miten eri uskontokunnat yhdessä kunnioittivat Pariisin uhreja ja veivät eteenpäin viestiä toivosta.
Virsi 600 kiteyttää monen ajatukset tänäkin päivänä:
     Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
     tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
     Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
     Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!
(600:3)

maanantai 9. marraskuuta 2015

Dualistista päätöksentekoa

Mietin pitkään eilisen pyhäpäivän otsikkoa Kahden valtakunnan kansalaisena. Miten tavanomaisessa arjessani näkyy se, että kristittynä isänmaani on taivaassa, mutta samalla olen maallisen yhteiskunnan jäsen?
     Palkkatyössäni olen oppinut siihen, että kaikki valmistelemani päätökset ja kaikki tekemäni päätökset perustuvat aina johonkin säädökseen. Päätökset eivät siten ole mielivaltaisia. Hyvin usein vastaan tulee kuitenkin tilanne, kysymys, johon ei säädöksistä löydy suoraa vastausta. Mikään laki tai asetus tai johtosääntö ei tunne tilannetta. Mitä silloin on tehtävä? On sovellettava, on ajateltava, on tulkittava. Voi lukea hallituksen esityksiä, taustamuistioita, oikeuskäytäntöä ja voi keskustella kollegoiden kanssa. Ratkaisu nousee säädöksen hengestä ainakin yhtä paljon kuin säädöksen sanamuodosta.
     Näinkö se menee?
     Vai olisiko vielä niin, että valmistelen ja teen päätöksiä nimenomaan kristittynä? Tapaani lukea, kuunnella ja soveltaa vaikuttaa se, millaisen hengellisen perinnön olen saanut ja miten tämä perintö on minussa vuosien kuluessa muokkautunut.
     Teenkö siis työtä tehdessäni myös lähetystyötä?


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Kauneimmat Virret

Seurakuntalaiset olivat sitä toivoneet, kanttori oli sitä mielessään ajatellut, ja sitten tuli kuvioon mukaan myös Suomen Lähetysseura. Kolme tietä kohtasi, ja niin syntyi marraskuun ensimmäisen sunnuntain iltapäivään virsilaulutilaisuus Kauneimmat Virret.
     Lauloimme tilaisuudessa lauluja, jotka ovat tulossa uuteen virsikirjan lisävihkoon. Lauloimme myös osallistujien toivevirsiä. Muistimme kolehdilla Senegalin kirkon musiikkityötä.
     Laulava kirkko on elävä kirkko. Sakari Löytty kuvasi Kauneimmat Virret -vihkosessa, miten hän istui täydessä kirkossa Namibian pääkaupungin, Windhoekin, laitamilla ja kuunteli, kun tuhatpäinen seurakunta lauloi. Hän kuvasi tilannetta näin: Laulu on voimallista. Se aaltoilee, nousee ja laskee kuin sisään- ja uloshengitys. Laulajat liittyvät yhteisöksi kuin takertuen toisiinsa. Kiitos ja ylistys nousevat kohti Jumalaa. Kun puhe ei riitä, saa laulaa uskonsa julki yhdessä toisten kanssa.
     Meidänkin laulumme soi. Virsitoiveet nousivat pyhäinpäivän läheisyydestä, armosta, lohdusta, kiitoksesta ja kiitollisuudesta sekä anteeksiannosta. Me elimme seurakuntana hetkessä.