lauantai 31. joulukuuta 2016

Kohti uutta vuotta

Vuoden viimeisenä päivänä voi katsoa sekä taaksepäin että eteenpäin.
     Taaksepäin katsoessani huomaan, että kuluneen vuoden aikana olen lähetystyön olemusta etsiessäni onnistunut löytämään itseäni. Se on tapahtunut monien antoisien keskusteluiden kautta. Pitää paikkansa, että puhuessaan toisten ihmisten kanssa oppii eniten itsestään.
     Lokakuussa Tuusulanjärven rannalla piirsin omaa elämänpolkuani. Koin olevani jonkin uuden edessä: Työni oli muuttumassa. Yksi osa luottamustehtävääni oli tulossa tiensä päähän. Minut oli juuri hyväksytty radiohartauskurssille.
     En ole pahoillani muutoksista. Olen innoissani niistä.
     Vuosi 2017 näyttää, millaisen suunnan tämä blogini ottaa. Ehkä jonkin täysin uuden, ehkä uudistetun entisen, mutta jonkin joka tapauksessa, sillä vielä en tätä ole valmis sulkemaan. Yhä edelleen tunnen olevani lähetti, joka haluaa liikkua.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Pokélähetti

Miten Pokémonit liittyvät lähetystyöhön?
     Vielä pari päivää sitten en itsekään tiennyt vastausta, mutta kun perheessä on sopivan ikäistä jälkikasvua, joka osaa perehdyttää Pokémonien ominaisuuksiin, kysymykseen löytää vastauksen. Tai paremminkin: osaa keksiä ensin tuon kysymyksen!
     Toivakan seurakunnan lapsi- ja nuorisotyön järjestämä, alakoululaisille tarkoitettu toimintailta on perinteisesti ollut hyvin liikunnallinen energianpurkutapahtuma. Tänä iltana mukana oli - tietääkseni ensimmäistä kertaa - lähetystyö omalla pisteellään.
     Koska olen yhteistyön vankkumaton ja parantumaton kannattaja, tartuin tilaisuuteen, kun lähetystyötä iltaan kysyttiin, ja lupasin tavalla tai toisella järjestää lähetystyön pisteen, vaikka minulla ei ollut siinä vaiheessa vielä minkäänlaista käsitystä siitä, miten. Ketkä pääsisivät paikalle ja miten alakoululaisille lähetystyötä voisi havainnollistaa...
     Suomen Lähetysseuran materiaalipankkia selailemalla idea alkoi hahmottua: syntyi Rauhanpuun sovellus. Tarinamaiseksi idea muuttui, kun keksin, että Pokémoneja piirtelevä tyttäreni voisi piirtää puun oksalle istumaan rauhankyyhkyä ainakin etäisesti muistuttavan Pokémonin. Tässä vaiheessa värväsin projektiin myös lukiolaiseni, joka haki minulle Bulbapediasta tietoja rauhankyyhkyksi soveltuvista Pokémoneista...
     Löytyi Togekiss.
     Ja sen edeltävät kehitysmuodot Togetic ja Togepi.
     Togekiss esiintyy vain rauhallisilla alueilla - erittäin harvinainen tämän päivän maailmassa.
     Olin todella ihastunut siihen, miten hienosti 1-6-luokkalaiset lapset osasivat pohtia, mitä rauhaan tarvitaan. He miettivät, millaisen puun oksalla Togekiss voisi viihtyä. Eivät läheskään kaikki aikuiset pysty samaan!
     Lapset osasivat myös pohtia sitä, mikä ainakaan ei rauhaa edistäisi: raha!
     Rauhanpuu sai oksilleen hienon kokoelman lehtiä, rauhaa edistäviä ominaisuuksia. Annetuista vaihtoehdoista poimittuina ja ihan itse ajateltuina. Olin todella vaikuttunut!
     Togekiss viihtyy tässä puussa varmasti pitkään!
     Puun juurella hihkuu iloisena Togepi: pieni Pokémon, josta voi kehittyä Togetic vain, jos siitä pidetään huolta. Togetic lentää ympäri maailmaa ja etsii niitä, joille voi tehdä hyvää, tuoda onnea ja iloa.
     Aivan kuten lähetystyöntekijä.
     Ja lähetiksi on vaikea kasvaa, jos lapsena ei ole saanut kokea rakkautta.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kauneimmat Joululaulut

Tämän vuoden ensimmäiset Kauneimmat Joululaulut sain muiden kiireiden vuoksi laulettua vasta tänään. Tilaisuuksia olisi kyllä ollut aikaisemminkin sekä kylillä että kaupungissa, mutta jostakin syystä kalenterini ei antanut myöten ennen kuin tänään. Ehkä vielä jonakin vuonna onnistun pääsemään jokaiseen oman seurakuntani järjestämiin Kauneimpiin. Siinäpä tavoitetta!
SLS: Kauneimmat Joululaulut 2016
Tämän päivän Kauneimmat Joululaulut oli lämmin tilaisuus, rakkauden täyttämä tilaisuus. Ehkä siksi mieleeni tulvi muistoja omasta lapsuudestani. Muistin jopa sen, miten ala-asteikäisenä opettelin sähköharmonilla soittamaan Jouluyö, juhlayö... Muistikuva soittimen äänestä ja koskettimien tuntumasta sormien alla rupesi hymyilyttämään. Miten tuokin juuri tänään tuli mieleeni?!
     Kolehtipuhetta tilaisuuteen pohtiessani mieleeni palautuivat ne kaksi jouluaattoa, jolloin sekoittelin riisipuuroa vajaan viikon ikäinen vauva toisella käsivarrellani. Nyt kun nuorempikin noista joulukuun vauvoistani täyttää jo 11 vuotta eikä enää mahdu käsivarrelleni, voin vain ajatella, miten nopeasti aika onkaan mennyt.
     Lapset ja joulut heidän kanssaan eivät kuitenkaan unohdu.
     Samanlaisia muistoja haluaisin antaa jokaiselle lapselle ja vanhemmalle.
     Voin tehdä sen jakamalla saamaani rakkautta eteenpäin. Tänä vuonna voin tukea Kauneimpien Joululaulujen keräyksellä maailmamme miljoonia unohdettuja lapsia. Voin tukea sitä, että jokainen lapsi saisi mahdollisuuden kasvaa kuin lapsi: leikkien ja unelmoiden. Voin antaa lapselle mahdollisuuden käydä koulua. Voin antaa hänelle tulevaisuuden.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Lapsella on oikeus

Kun valmistelin tämän päivän kolehtipuhetta, päässäni alkoi soida Sonata Arctican I Have a Right.
     Kappale ei jättänyt minua rauhaan.
     Kappale ei tämän päivän jälkeen jätä minua rauhaan. Sen yhdistäminen Suomen Lähetysseuran kolehtivetoomukseen kosketti minua syvemmältä kuin osasin etukäteen kuvitellakaan.
     Suomen Lähetysseura muistutti vetoomuksessaan meitä siitä, miten vammaiset lapset Afrikassa ovat yksi kaikkein syrjäytetyimmistä ryhmistä maailmassa. Heitä hävetään. Heidät suljetaan pois näkyvistä. Heidät lukitaan yksin pimeään huoneeseen. Heitä pahoinpidellään.
     Suomen Lähetysseura tekee työtä sen puolesta, että vammaisen lapsen perhe voisi ymmärtää, että vamma ei ole kirous tai seuraus pahasta teosta. Kaikki me, joille lapsi on tärkeä, me äidit ja isät, isoäidit ja isoisät, lapset ja lastenlapset, me tädit, sedät ja enot, me kummit ja kummilapset voimme olla mukana tässä työssä. Voimme yhdessä toimia sen puolesta, että vammainen lapsi saa ruokaa, hoitoa, kuntoutusta, koulutusta. Voimme toimia niin, että hänet nähdään arvokkaana ihmisenä juuri sellaisena kuin hän on.
     I Have a Right ei jätä minua rauhaan siksikään, että kolehtipuheen aikana katsoin kirkon etupenkeissä istuvia rippikoululaisia. Näin heidän luottavaiset silmänsä. Heidän katseensa pysäytti minut. Oli pakko nielaista:
     Isä, auta meitä pitämään huolta myös näistä lähimmistämme. Älä anna meidän unohtaa heitä. Heilläkin on oikeus.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Taas opin uutta!

Olen nyt ollut vajaan kaksi vuotta seurakuntamme lähetystyön johtokunnassa. Tänä aikana olen oppinut, että lähetystyötä voi tehdä erittäin monella tavalla. Vain oma mielikuvitus ja luovuus ovat rajana!
     Tänään opin jälleen yhden uuden tavan: urheilulähetystyö.
     Tarkemmin ajateltuna urheilulähetystyö tuntuu kuitenkin varsin luontevalta tavalta kohdata ihmisiä. Mieleeni tuli etsimättä esimerkkejä siitä, miten jalkapallo voi toimia yhteisenä kielenä ihmisten välillä. Tai miten pakolaisleirillä jalkapallon pelaaminen voi helpottaa oloa ja tuoda toivoa ja iloa.
     Jalkapallo voi toimia siltana.
     Lähetystyöntekijät rakentavat erilaisia siltoja Kristuksen seurakuntaan.
     Urheilun ja lähetystyön voi siis yhdistää!
     Lähetysyhdistys Kylväjä on nämä kaksi asiaa yhdistänyt. Sen opin, kun tänään kolehti kannettiin urheilulähetyksen hyväksi FLOM (Finnish Lutheran Overseas Mission) Sports Clubin, vuoden 2014 alussa perustetun urheiluseuran kautta.
     Kylväjä kertoo, että urheiluseuran toiminnassa mukana olevat lapset ja nuoret oppivat sosiaalisia taitoja ja treenien yhteydessä myös terveellisiä elämäntapoja. Kaikessa toiminnassa ovat mukana ne arvot, joita tarvitaan elämässä yleisestikin: yhteistyö, toisten kunnioittaminen, kannustaminen ja peräänantamattomuus.
     Tämä on tähän saakka pelkkää hyvän urheiluseuran toimintaa.
     Lähetys ilmenee siinä, miten joukkuelajien kautta tuetaan lasten ja nuorten hengellistä kehitystä: Urheilulähetit kulkevat lasten ja nuorten rinnalla kristittyinä. Seurakuntien yhteydessä toimivissa urheilujoukkueissa pelaajat voivat hiljentyä myös hartauksiin.
     Olen iloinen, että tätä työtä saimme tänään seurakuntana olla tukemassa!

tiistai 18. lokakuuta 2016

Varainkeruun reformaatio

En pidä itseäni mitenkään erityisenä kirpputoriharrastajana, mutta kun seurakuntamme lähetystyön johtokunta innostui, minäkin innostuin! Kaikkea voi kokeilla, ja omalle epämukavuusalueelle on monesti ihan suotavaakin mennä.
     Moni seurakunta kerää varoja lähetystyöhön kirpputorimyynnillä. Meillä sitä ei ainakaan vähään aikaan ole kokeiltu - ei ainakaan minun puheenjohtajakaudellani, joten ehkäpä nyt oli oikea aika. Hieman progressiivisuutta varainkeruuseen! Voisiko jopa puhua oman seurakuntamme mittakaavassa varainkeruun reformaatiosta? Uudistuminen ja erilaiset kokeilut ovat terveellisiä, kertovat että ei olla jämähdetty paikoilleen. On hauska seurata, mitä tästä kokeilusta vielä ajan kanssa kehittyykään, millaisen muodon lähetystyön varainkeruu vielä saakaan.
     Kahden viikon pituinen pöytävaraus näyttää vähintään suunnan. Ensituntuma kyllä on, että tämä toimii, koska lähetysihmiset ovat aktiivisia. Ja innostuneita. Myytäviä tavaroita alkoi kertyä kirpputoripöydälle kuin itsestään. Suunnasta jos toisestakin.
     Samalla tulin toteuttaneeksi pienimuotoisen lähetyskasvatusprojektinkin, kun oman nuoreni rekrytoin avukseni kantamaan kasseja!

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Tukea nimikkoläheteille

Kun olin lapsi, isä antoi aina kirkkopäivinä siskolleni ja minulle pienen rahan kolehtihaaviin laitettavaksi. Ehkä noista ajoista on periytynyt mielikuva siitä, että kolehtihaaviin kuuluu laittaa kolikoita.
     Aika hullua.
     Eihän missään sanota, että kolehdin pitää olla nimenomaan kolikoita. Eikä missään ole kerrottu sitä, mikä on oikea kolehdin määrä. Kolehtihan on lahja. Kolehdissa pidämme huolta lähimmäisestämme, annamme lahjaksi sitä, mitä olemme itse lahjaksi Jumalalta saaneet, jaamme Jumalan hyvää toisillemmeEikä lahjalla ole määriteltyä hintaa. Meillä on lupa antaa juuri sen verran kuin itse kullekin meistä on mahdollista.
     Tämä pyhä oli Jeesuksen lähettiläiden pyhä, ja tänä pyhänä kannoimme kolehdin oman seurakuntamme nimikkolähettien, Eilan ja Samuelin, työn tukemiseksi. Lahjamme kautta kerroimme, että tahdomme tukea heidän työtään. Tahdomme tehdä työtä heidän rinnallaan. Tahdomme olla viemässä riemuviestiä Jumalan armosta. Tahdomme olla lenkkeinä psalmirunoilijan ylistäen kuvaamassa ketjussa:
     Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi,
     uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!
     Julistakoot he valtakuntasi kunniaa,
     kertokoot mahtavista teoistasi.
     Saattakoot he ihmisten tietoon Herran väkevät teot
     ja hänen valtakuntansa mahdin ja loiston.
     (Ps. 145:10-12)

maanantai 26. syyskuuta 2016

"Marja, minä nukuin pommiin!"

Nuo ystäväni sanat olivat aivan täydellinen alku hienolle sunnuntaipäivälle! Spontaanille, lämpimälle, elävälle, koskettavalle ja hoitavalle lähetyspyhälle eilen Keuruulla. Emmekä me edes myöhästyneet. Oikeastaan. Alkuvirren aikana astuimme kirkkoon sisälle ja ennen vuorotervehdystä istuimme jo penkissä.
Laulusi soikoon Jumalan tulta,
syttyköön soihtu kuin roihuten.

-Pekka Simojoki
Jyväskylän rovastikunnan lähetyspyhä Keuruulla alkoi jumalanpalveluksella, jossa saarnasi Tansanian luterilaisen kirkon Victorianjärven itäisen hiippakunnan apulaispiispa Oscar Lema. Pyhä jatkui lähetyslounaalla ja -juhlalla ja päättyi majataloiltapäivään Pekka Simojoen ja EtCetera-kuoron sekä piispa Oscar Leman, evankelista Ilkka Puhakan ja Lapuan hiippakunnan hiippakuntasihteeri Jukka Jämsenin kanssa.
     Lähetysjuhlassa piispa Oscar Lema kertoi, mitä kirkon työ on Tansaniassa. Se on lasten ja nuorten kristillistä kasvatusta. Se on ennakkoluulojen poistamista ja ihmisarvon antamista albiinoille. Se on uskosta puhumista yhdessä maallikkosaarnaajien kanssa jokakesäisellä lähetysviikolla, missioviikolla, heimouskontojen alueilla.
     Piispan sanat muistuivat mieleeni, kun tänään pohdimme vuoden 2017 toimintasuunnitelmaa oman seurakuntamme lähetystyön johtokunnan kokouksessa. Jos tavoitteenamme on lähellä ja kaukana olevien lähimmäistemme tukeminen, mitä muutakaan keinot ovat kuin kristillistä kasvatusta, hyväksyvän asenteen juurruttamista ja Jeesuksesta puhumista.
     Sillä kuten Ilkka Puhakkakin sanoi: Lähetystyö ei ole lähetystyötä, ellei puhuta Jeesuksesta. 

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Seuroista se alkoi!

Tämä pyhäpäivä oli Rauhanyhdistyksen kirkkopyhä seurakunnassamme; messun jälkeen pidettiin seurat.
     Oli hämmentävää, miten heti seurojen alettua mieleeni nousi erittäin elävä muistikuva ajalta, jolloin olin lapsi ja istuin kesäseuroissa Alajärven kirkkorannassa. Muistin auringon tuoksun ja puupenkin tunnun. Muistin lasten äänet, eskimopuikot, ihmispaljouden synnyttämän taustakohinan ja sen, miten kaiuttimista kuuluva seurapuhujan ääni sekoittui tuohon kaikkeen. Muistin laulujen sävelkulun. En erityisesti muistanut kyllästymisen tunnetta, vaikka tiedän kyllä olleeni kyllästynyt pitkään paikoillaan istumiseen ja puheisiin, jotka kävivät yli lapsen ymmärryksen.
     Muistoni oli lämmin muisto.
     Tänä päivänä seurapuhuja lainasi Jeesuksen sanoja: Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät. (Joh. 20:21) 
     Puhujan sanat, että tänä päivänä me olemme Jeesuksen todistajia maailmassa, saivat minut tajuamaan, että rovastikunnallinen lähetysleiri puolitoista vuotta sitten ei ollut ollutkaan alku. Jotakin oli juurtunut minuun jo kymmeniä vuosia aikaisemmin lapsuuteni kirkkorannassa, vaikka en sitä vielä silloin ollut osannut ajatellakaan.
     Tänä päivänä seuroissa lauletut virret Nyt Herran hyvyydestä ja Kaitse, Jeesus, paimen hyvä kuvastivat huolenpitoa. Tuon huolenpidon alla kasvoin ja sen alta kasvoin irti päästäkseni tänään näkemään sen vaikutukset elämääni.
     Tunteakseni tänään kiitollisuutta. 

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Rukous - vuoropuheluako?

Perhemessuissa esirukousta jaksotetaan usein Anna-Mari Kaskisen tutuilla sanoilla: Rukous on silta luokse Jumalan. Rukous on polku luokse auttajan. Rukous on lintu, joka lentää taivaaseen. Rukous tuo rauhan sydämeen.
     Tuoko rukous rauhan?
     Pyytää minä kyllä osaan. Se ei vaadi paljon. Mutta saanko pyyntööni vastauksen? Onko viestintä yksi- vai kaksisuuntaista? Yksinpuhelua vai vuoropuhelua?
     Kovin usein tuntuu siltä, että rukoukseni on yksinpuhelua. Näyttää, että vain luettelen Jumalalle pyyntöjäni jäämättä kuuntelemaan vastausta. Ei ole väliä, onko kyse omista rukousaiheista vai esirukouksesta toisen puolesta. Vain luettelen, aivan kuin kävisin läpi matkalle lähtijän tarkistuslistaa.
     Miten oppisin rukoilemaan niin, etten vain luettelisi pyyntöjäni? Että ajatukseni olisivat mukana. Että osaisin keskittyä täysin vaikkapa nimikkolähettiin, hänen tehtäväänsä ja niihin ihmisiin, joita hän kohtaa.
Rukousnauhan tai -helmien korvike?
     Miten oppisin pysähtymään niin, että kuulisin Jumalan vastauksen? Että en itse laittaisi sanoja Hänen suuhunsa. Että en odottaisi Hänen vastaavan niin kuin itse ajattelen itselleni parhaaksi. Että en kiukuttelisi Hänelle siitä, ettei Hän vastannut minulle, jos Hän ei vastannut niin kuin olisin halunnut Hänen vastaavan.
     Tartun sukkapuikkoihini ja annan langan kiertyä sormieni ympärille ja silmukka silmukalta uusiksi silmukoiksi. Rauhallisesti.
     

sunnuntai 14. elokuuta 2016

"Sinussa on valo"

Jos elämä menisi ja olisi mennyt oppikirjan mukaan, olisin itsekin tänään kuunnellut oman 15-vuotiaani laulavan konfirmaatiolauluna:

     Sinussa on valo, sinussa on yö
     Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
     Väsymättä kipinöitä tuuleen
     Valaisemaan tietä pimeää.

Mutta kun elämä ei olisi elämää, ellei siihen sisältyisi aina jotakin odottamatonta: Kipua, joka vuosien kuluttua onkin mitä suurinta onnea. Kysymyksiä, jotka ajan kanssa alkavat menettää merkitystään.
     Siispä sen sijaan, että olisin elänyt tämänpäiväisen konfirmaatiomessun livenä, katsoin nuorten konfirmoitujen laulua videolta. Katsoin nuoria valkoisissa alboissaan ja ajattelin, miten paljon voimaa, valoa, heidän sisällään on. Kristuksen rakkautta ja voimaa. Heillä on tarvittava voima siirtyä uuteen elämänvaiheeseen Jeesuksen seuraajina, opetuslapsina.
     Aivan samoin kuin valtakunnallisilla Lähetysjuhlilla kesäkuussa lähettejä siunattiin monenlaisiin tehtäviin eri puolilla maailmaa konfirmaatiossa nuoret siunattiin läheteiksi. Nuoret ovat saman tehtävän edessä kuin mihin Jeesuksen seuraajina meitä on lähetetty jo 2000 vuoden ajan:
     Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. (Matt. 28:19-20)
     Jotta nuoret pystyisivät tekemään tätä työtä, kukin omalla tavallaan, heillä täytyy olla mahdollisuus kasvaa kristillisessä uskossa. Hektisessä, epävarmassa, arvaamattomassa maailmassa he tarvitsevat työhönsä oikeat työkalut. Siksi heille täytyy suoda mahdollisuus tulla messuun ja oppia tuntemaan Jeesusta enemmän, käyttämään työkaluja. Siksi meidän kaikkien heitä ennen Jeesuksen seuraajiksi tunnustautuneiden ehdoton tuki ja rakkaus on heille ensiarvoisen tärkeää.


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Pelkääkö lähetti?

Tänä päivänä voi yhtä aikaa lukea, että kristityt ovat maailman vainotuin ryhmä ja että kristittyjen määrä kasvaa vauhdilla. Hämmentävää. Ja vaikka vaino ei aina pahinta mahdollisinta olisikaan, maailmassa on monia maita, joissa lainsäädännöllä rajoitetaan uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Ei vain kristillisten, mutta myös kristillisten.
     Miten lähetti toimii tällaisessa maailmassa? Pelkääkö hän?
     En jaksa uskoa, etteikö lähetti tuntisi myös pelkoa, mutta koska hän pystyy tekemään työtään, Jeesuksen työtä, pelko ei lamauta häntä. Hän pystyy kaiken keskellä ajattelemaan, olemaan nokkela, löytämään keinoja, reittejä ja uusia näkökulmia. Hän osaa toimia älykkäästi ja viisaasti.
     Miksi on näin?
     Siksi, koska lähetti ei toimi yksin. Hän kääntyy Jumalan puoleen. Hän luottaa Jumalan johdatukseen. Jeesus kulkee hänen vierellään.
     Tämä kirkastui minulle päivän evankeliumitekstissä ja saarnassa: Pelolle ei saa antaa valtaa. Pelon ei saa antaa lamauttaa, tehdä toimintakyvyttömäksi.
     Tästä samasta puhui Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle:
     Rukoilkaa hellittämättä, valvokaa rukoillen ja kiittäen. Rukoilkaa samalla meidänkin puolestamme, jotta Jumala avaisi meille oven sanansa julistamiseen ja me saisimme puhua Kristuksen salaisuudesta, jonka vuoksi juuri olen vankinakin. Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi ja puhua niin kuin minun pitäisi! Suhtautukaa viisaasti ulkopuolisiin, käyttäkää sopivaa hetkeä hyväksenne. Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte. (Kol. 4:2-6)

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

"Milloin Kristus sinulle kirkastui?"

Kysymys esitettiin tämän päivän saarnassa: Milloin Kristus sinulle kirkastui?
     Kysymys haastoi miettimään: Onko Kristus kirkastunut minulle? Jos on, milloin? Ja miten?
     En muista päivää, mutta muistan tapahtuman. Sen ensimmäisen kerran, josta viime kuussa tuli kuluneeksi 15 vuotta:
     Kesäkuussa 2001 kolmikuinen poikavauvani imi ensimmäistä kertaa täyden tuttipullollisen maitoa. Se oli käännekohta hänen elämässään: syntymästä saakka tarvittua nenä-mahaletkua ei enää sen jälkeen laitettu uudestaan. Se oli käännekohta minun elämässäni: kävelin seuraavana päivänä Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherranvirastoon ja kysyin, miten seurakuntaan liitytään. Kristus oli kirkastunut minulle. Tavalla, jota parhaiten kuvaa - sen tajusin kyllä vasta paljon myöhemmin - Jukka Leppilammen kappale Laula ihmisille.
     Tänäkin päivänä Kristus kirkastuu minulle aina uudestaan juuri ihmisissä, heidän tekemisissään, heille tapahtuneissa asioissa, kertomuksissa, tarinoissa.
     Onko Kristus kirkastunut sinulle?

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

"Jaksaa, jaksaa"

Jaksaa, jaksaa!
     Tuota kuuli parisen vuotta sitten suositun sketsihahmon suusta, mutta olin sitä kuullut oikeastikin ryhmäliikuntatunneilla. Mahdollisimman ärsyttävää siinä vaiheessa, kun henki ei kulje ja lihakset tekevät tenän. Siinä vaiheessa, kun on ihan varma, että ei todellakaan jaksa. Ärsyttävää. Ja vielä ärsyttävämpää on huomata, että todellakin jaksaa ne viimeiset puolet minuutit ja viimeiset toistot. Toinen tiesi paremmin.
     Tuskinpa Jeesus tuolla ryhmäliikuntaohjaajan tai personal trainerin äänensävyllä totesi Simonille tutussa kohtauksessa Gennesaretinjärvellä: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." (Luuk. 5:4) Todennäköisesti kuitenkin jonkinasteinen ärsyyntyminen Jeesuksen sanoista oli kalastajien päällimmäinen tunne koko yön kestäneen tuloksettoman työnteon jälkeen. Silti he tottelivat, yrittivät vielä kerran - ja saivat elämänsä suurimman kalansaaliin. Kannatti uskoa Jeesusta.
     Jeesuksen ääntä kannattaa uskoa tänäkin päivänä. Jos ei usko ja luovuttaa, voi jäädä paitsi niistä kokemuksista, joita ihmeiksikin sanotaan.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

"Älkää paaduttako sydäntänne"

Kuulkaa tänä päivänä, mitä Herra sanoo:
Älkää paaduttako sydäntänne.
(Ps. 95:7-8)

Nuo jakeet olivat tämän päivän hallelujasäe. Kehotus on kyllä terveellistä muistaa vuoden jokaisena päivänä.
     Sydämen paaduttaminen vei ajatukseni eilisen puolustusvoimain lippujuhlan kenttähartauteen, jossa kenttärovasti Janne Aalto puhui siitä, millaisena usko, toivo ja rakkaus näkyvät tänään. Hän luonnehti rakkautta kyvyksi pitää huolta toisesta ja arvostaa toista, kantaa vastuuta ja välittää.
     Huolenpito on erityisen vaikeaa silloin, kun huolta pitäisi pitää vähäosaisista, syrjäytyneistä ja yhteiskunnan ulkopuolella elävistä. Keskustelu liukuu monesti puheenvuoroiksi, joissa kyseenalaistetaan avun viemisen kauas toiseen maahan, pois oman kunnan vähäosaisilta.
     Miten helppoa onkaan sydämen paaduttaminen!
     Pitäisi muistaa, että rakkaus ei vähene rakastamalla. Toisin kuin yksisilmäisesti joskus saatamme ajatella, kaukana olevasta lähimmäisestämme huolta pitäminen ei ole pois oman maamme tai oman kotikuntamme vähäosaisten auttamisesta.
     Päinvastoin: Taitaa lopultakin olla niin, että hän, joka auttaa apua tarvitsevaa kaukana, auttaa myös sitä lähellä olevaa. Mutta hän, joka vetoaa äänekkäästi omien puolesta, ei auta kumpaakaan.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Lähetä minut

Minä kuulin Herran äänen sanovan: - Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi? Niin minä vastasin: - Tässä olen, lähetä minut! (Jes. 6:8)
     Tuo kolahti eilen kirkon penkissä istuessani: Tässä olen, lähetä minut!
     Ilmaus toi mieleeni ihmisen, joka seisoo Herransa edessä kädet auki, kämmenet ylöspäin. Mitään hänellä ei ole käsissään, ei mukanaan, vain vaatteet päällään. Mikä juuri hänet on saanut vastaamaan Herransa kysymykseen myöntävästi?
     Mikä meidät saa vastaamaan myöntävästi, tarjoutumaan vapaaehtoiseksi?
     Pohdiskelin tuota edelleen, kun nousin seurakunnan mukana kuulemaan päivän evankeliumia. Ja yllättävä asia tapahtui. Evankeliumiteksti vastasi minulle: Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita. (Joh. 3:8)
     Tuuli kiehtoo minua. Tuuli tekee mitä tahtoo. Siinä on voimaa. Se voi hivellä hellästi ja se voi repiä maasta juurineen. Sen tuntee, mutta sitä ei näe. Samoin on Pyhän Hengen laita.
     Kun Pyhän Hengen tuuli saa tarttua meihin ja kuljettaa, kun uskallamme antautua lentämään tuulella, silloin me vastaamme: Tässä olen, lähetä minut!
     Ja sen vastauksen mukanaan tuoma vapauden tunne voittaa monin kerroin kaikki matkalla eteen tulevat esteet. Vastatessaan tietää joutuvansa vaikeuksiin. Tietää, että tulee hetkiä, jolloin katuu, että tarjoutui vapaaehtoiseksi. Mutta tietää myös, että kieltäytyminen ja paikalleen pysähtyminen olisi sama kuin kuolema.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Äidin rukous

Piia Perkkiön runo Äidin rukous kuvaa äidin ajatuksia, mutta samalla se antaa sanat kirkko-äidille.

     Siunaa ja varjele heitä, jotka annoit minulle Jumala.
     Auta minua hyväksymään eron kipu, kun heidän on aika lähteä luotani jatkamaan elämäänsä muualla, etsimään tietänsä ja tehtäväänsä.
     Auta minua muistamaan, etten muutu tarpeettomaksi vaikka minun täytyy astua sivuun.

Voi olla, että joskus seurakuntalaisen on otettava etäisyyttä, jotta voisi uudestaan nähdä kirkon merkityksen. Erot voivat auttaa myös kirkkoa kasvamaan. Jokainen ero on viesti, joka on syytä ottaa vakavasti. Elävä kirkko ei pysähdy paikalleen, vaan kuuntelee ja kuulee ja sillä tavoin osoittaa olevansa tarpeellinen. Se osaa ottaa vastaan ne, jotka tulevat takaisin.

     Auta minua kestämään se, etten voi suojella heitä kärsimykseltä, en voi estää heitä haavoittumasta.
     Anna minun olla paikalla, kun he tarvitsevat auttajaa, kuuntelijaa, ymmärtäjää.
     Ja anna minulle viisautta ja sävyisyyttä ottaa vastaan apua heiltä, kun on sen aika.

Kirkkoon kuuluminen ei poista kärsimyksiä, mutta se voi auttaa käsittelemään niitä ja pääsemään niiden yli. Yksittäinen seurakuntalainen voi auttaa kirkkoa kasvamaan ympäröivässä maailmassa. Pieni teko voi muuttaa paljon, jos siihen annetaan mahdollisuus.

     Auta meitä antamaan toisillemme anteeksi virheet ja vääryydet, joihin olemme syyllistyneet.

Keskusteluyhteys seurakuntalaisten kesken ja eri kirkkojen välillä on paras tae siitä, että viesti liikkuu ja tavoittaa yhä uusia ihmisiä. Virheitä sattuu, mutta virheiden ei pidä antaa kasvaa muureiksi. Isoin virhe on, jos virhettä ei tunnusta, pyydä anteeksi ja anna anteeksi.

     Sinun armosi varassa elämme, me äidit ja äidittömät, lapset ja lapsettomat, siunaa ja varjele kaikkia meitä, Jumala, sinä kaikkien luoja ja holhooja.

Aamen.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

"Metsään mahtuu monenlaisia puita"

Nuo sanat ovat Aleksin sanat Taivaslaulun lopusta. Aleksi vertaa itseään pihlajaan mäntyjen joukossa.
     Metsään mahtuu monenlaisia puita. Metsä on kauneimmillaan, kun siellä on monenlaisia puita. Monimuotoisuus luo kauneutta. Monenlaisuus on rikkautta. Mikään ei kehittyisi, jos olisimme kaikki samanlaisia, toistemme klooneja. Tarvitsemme erilaisia, toisistaan jyrkästikin poikkeavia mielipiteitä ja näkemyksiä. Kirkossakin. Vasta monenlaisuus ja monimuotoisuus tekee kirkosta kirkon.
     Metsään mahtuu monenlaisia puita. Näytelmä sai minut pohtimaan sitä, miten vahingollista on yrittää sovittaa kaikkia ihmisia samaan muottiin. Samalla se avarsi ajatuksiani ja opetti minua ymmärtämään itseäni, omia juuriani ja omaa historiaani - omaa uskoani.
     Me kohtaamme monenlaisia erilaisia ihmisiä matkallamme. On meistä itsestämme kiinni, haluammeko me oppia heiltä vai survoa heidät ahtaaseen laatikkoon, kaataa erilaiset puut. Jos päätämme, että haluamme oppia, saatamme huomata, että työmme viestinviejänä, lähettinä, onkin helpompaa kuin kuvittelimme.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Minne menet, lähetyslounas?

Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. (Joh. 10:14-16)     
Kaunis pyhäaamu ja lämminhenkinen messu.
Kaunis kattaus ja hyvää ruokaa.
Kauniita kuvia ja Eila-lähettimme tuoreet kuulumiset Thaimaasta.
Miten saattoikaan sattua, että kaikki täydensivät toisiaan niin hyvin!
He, jotka olivat paikalla, saattoivat sen todeta. Ja tuntea. Olen vakuuttunut, että jokainen, joka kuuli, oppi tuntemaan enemmän itseään, toista ihmistä ja Jumalaa.
Mutta entäpä he, jotka syystä tai toisesta eivät olleet paikalla? He, jotka eivät päässeet osallisiksi?
     Tavoitammeko perinteisellä lähetyslounaalla niitä, joita tahdomme tavoittaa?
     Väitän, että emme.
     Ja samalla kun väitän, otan lähetysjohtokunnan puheenjohtajana haasteen vastaan ja haastan myös koko johtokuntamme pohtimaan tätä kysymystä. Maailmamme on monimuotoistunut, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ongelmat olisi ratkaistavissa tai etteikö kysymyksiin löytyisi vastauksia.
     Sillä ruokahan kiinnostaa kaikkia - eikö niin?

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Vaellus on alkanut

     Pääsiäisvaellus.
     Ristin tie.
     Palmusunnuntaista pääsiäiseen jatkuvalla matkalla olen itse lähetystyön kohde. Minulle matka ei ole täydellinen, ellen pääse elämään sen jokaista vaihetta päivä kerrallaan. Opiskeluaikana vaelsin kuunnellen Andrew Lloyd Webberin rock-oopperaa Jesus Christ Superstar ja vaikka sitä edelleen kuuntelen ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että JCS on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista teoksista, pelkkä kuuntelu tai esityksen katsominen ei minulle enää riitä. Minun on kuljettava matka itse yhdessä Kristuksen kanssa.
     Tänään, hiljaisen maanantain iltahartaudessa muistelin yhdessä seurakuntamme kanssa Herraamme Getsemanen puutarhassa. Huomenna muistelemme hänen kuulusteluaan, keskiviikkona edessämme on runneltu Kristus. Kiirastorstai ja pitkäperjantai vievät minut vielä syvemmälle, saavat ottamaan sen askeleen, jota en millään haluaisi ottaa, koska joudun sillä askeleella toteamaan oman syyllisyyteni. Mutta se askel minun on otettava, jotta oppisin pääsiäisen merkityksen.
     Pääsiäisaamua ajatellessani mieleeni tulee Alexandre Dumas'n sanat: Ihmisen on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka ihanaa on elää.
     Kyllä, minä olen pääsiäisihminen.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Leipää

Viime sunnuntai oli neljäs paastonajan sunnuntai. Koko messu puhui leivästä, näkökulma vain vaihtui messun edetessä. Alkuvirtenä lauloimme virren 59, joka jo yksinään olisi ollut täydellinen saarna: havainnollinen, puhutteleva, vetoava, omaatuntoa tökkivä.

          Leipää pelloilta maan
          ruumiin ruoaksi saamme.

          Nälästä varjele, Herramme,
          siunaa kylväjät maamme.

Leipä toi mieleeni äidin ja isoäidin ja kaikki edeltävätkin sukupolvet. Se toi mieleeni myös monelle tutun Jean-Francois Millet'n maalauksen Iltakellot - Angelus, jossa pariskunta on pysähtynyt rukoilemaan kesken peltotöiden iltakellojen soidessa. Osuvasti tuohon maalaukseen tutustuin nimenomaan oman äitini ja mummuni kautta.

          Leipää taivaasta tuot,
          meille itsesi annat.
          Sanasta elämän voimaa jaat,
          halki kuoleman kannat.


Jeesus ei kitsastele antaessaan, totesi Olavi-rovasti saarnassaan. Ja näinhän se on: Jeesus ei anna yhtään vähempää kuin elämän. Sen tiesivät meitä edeltäneet sukupolvet, mutta tiedämmekö me?

          Leipää alttarin myös
          syömme keskellä matkaa.
          Väsyneet sielumme elpyvät,
          jälleen jaksamme jatkaa. 


Ymmärsin pyhänä sen mitä vielä vähän aikaa sitten en ymmärtänyt. Ymmärsin mitä minua ennen eläneet tarkoittivat puhuessaan Jumalan sanasta ruisleipänä. Nykypäivän yltäkylläisyydessä yksinkertaisen ruisleivän merkitys unohtuu helposti. Olemme saattaneet unohtaa sanan ja ehtoollisen. Olemme saattaneet unohtaa sen, että ruisleivällä jaksaa pitempään kuin höttöisellä pullalla.

          Leipää merien taa
          eikö kaikille yllä?
          Kristityt, Isämme leivästä
          heille riittäisi kyllä!


Nöyryys. Jeesuksen esimerkin noudattaminen. Tahto antaa omastaan toisen auttamiseksi. Sydämeen syttyvä lähetystyön henki. Pyhän Hengen vaikutusta. Lähetystyössä näkee sen, miten yhä edelleen viisi leipää ja kaksi kalaa riittää tuhansille.

          Leipää taivaasta jaa,
          Kristus, lihaksi tullut!
          Kuuluta kauttamme kaikille:
          Riemuvuosi on tullut!


Tähän työhön meidät on kutsuttu ja kutsutaan joka päivä uudelleen, ja tätä työtä tekevät maailmalla seurakuntiemme nimikkolähetit.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Radio on vaikuttava media

Kolehtiesittelyitä tehdessä oppii paljon. Sekä kolehtikohteesta että 150-200 sanan teksteistä, joilla kohteesta kertoo seurakunnalle. Oman luovuutensa rajojakin pääsee koettelemaan.
      Kiitos siitä, että opetatte meille Jumalan Sanaa. Ponnistelunne tuottavat hedelmää Jumalan kunniaksi! Tämän Sansan ystävänpäivätervehdykseen sisältyneen, Intiasta saadun kuuntelijapalautteen otin tämänpäiväisen kolehtiesittelyn pohjaksi. Tänään kolehti kerättiin radiolähetystyöhön Intian vähemmistökielille Sansan kautta.
     Medialähetystyötä tekevä Sansa tukee Intiassa 15 kielellä tehtäviä kristillisiä radio-ohjelmia. Noiden 15 kielen joukossa on sekä suuria kieliä että vähemmistökieliä. Suomen kieli kuuluisi reilun 1,2 miljardin asukkaan Intiassa vähemmistökielten joukkoon, koska Intiassa kieli on pieni, jos sitä puhuu enintään viisi miljoonaa ihmistä.
     Sansan tekemä radiolähetystyö on muuttanut intialaista yhteiskuntaa. Siihen tuo kuuntelijapalautekin viittasi. Vaikka työtä on paljon eivätkä edistysaskeleet ole loikkia, on rohkaisevaa nähdä edistystä tapahtuvan. Koko ajan. Ja siinä me seurakuntalaiset saamme olla mukana.
     Enemmänkin: Lähetystyössä meidän seurakuntalaisten täytyy olla mukana. Se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme kristittyinä.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Leimattu

Vajaa kaksi vuotta sitten innostuin osallistumaan Jyväskylän yliopiston kielikeskuksen järjestämälle Kolahtaako kulttuurit -kurssille. Kurssilla pääsin tutustumaan siihen, mitä on kulttuurienvälinen viestintä ja katsomaan erilaisista näkökulmista kulttuureita, monikielisyyttä ja vuorovaikutusta.
     Yksi kurssin ensimmäisistä tehtävistä oli määritellä itseämme kirjoittamalla minä olen -alkuisia lauseita. Muistan kirjoittaneeni muun muassa, että olen nainen ja äiti ja ex-fyysikko ja kristitty. Emme keskustelleet näistä määritelmistämme muuten kuin että kurssin vetäjä kysyi meiltä tehtävän jälkeen yhden kysymyksen: kuinka moni meistä oli kirjoittanut olevansa suomalainen.
     Minulle se ei ollut tullut mieleen.
     Miksi ei?
     Ehkä siksi, että minulle se ei ole kiinnostava. Alueet ovat kiinnostavampia kuin valtiot. Rajapinnoilla tapahtuu kiinnostavampia asioita kuin kauempana. Ihmisten ajatukset ovat kiinnostavampia kuin heidän kansallisuutensa, ihonvärinsä tai kieli, jota he puhuvat. Kansallisuuksiltaan heterogeeninen fyysikkoryhmä voi olla yhtenäisempi kuin satunnaisesti valittu joukko samaa kansallisuutta - miksi näin on, se on kiinnostavaa.
     Aika luonnollista siis, että 9.2. käytävissä kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa olen mukana erilaisia rajoja ylittävällä Muutoksen tuuli -listalla!
     Minä olen osa muutoksen tuulta.
     Otin itseeni muutoksen tuuli -leiman, koska avarakatseisuus ja se, että hyväksyy toisen ihmisen, auttavat meitä yhdessä seuraamaan Kristusta, rakentamaan kirkkoamme, menemään kaikkeen maailmaan.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Sillanrakentaja

Rakastan siltoja, olen rakastanut niitä lapsesta saakka. Muistan vieläkin, miltä kuulosti, kun autolla ajoi puisen sillan yli ja laudat kolisivat pyörien alla. Se oli jännittävää ja hieman pelottavaakin. Muistan, miten virittelin laudanpätkistä siltoja isojen kivien väliin; joskus ne kestivät kävellä, joskus taas eivät. Muistan, miten koulumatkoilla nojasin joen yli vievän kävelysillan kaiteeseen, katselin virtaavaan veteen ja nautin tunteesta, että silta liikkui. Muistan miten opiskeluaikana halusin ehtiä rautatiesillan alle ennen junaa, jotta ehtisin tuntea, kun juna meni yläpuolellani...
     Yksi siltamuistoni liittyy erityisesti äitiini: Äiti kuunteli säännöllisesti radiosta ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Tuosta ohjelmasta on lähtemättömästi mieleeni jäänyt Eeva-Kaarina Volasen lausumana Aale Tynnin runo Kaarisilta.

     Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,

     vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
     Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,
     ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
     Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
     joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."

     Minä sanoin: "He tulevat raskain saappain, multa-anturoin -

     miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
     sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?"

     Ja Jumala sanoi: "Verellä ja kyynelillä vain.

     Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan -
     pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
     Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
     he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
     Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
     joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
     Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
     ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet."

Elämme tänään ekumeenisen rukousviikon seitsemättä päivää. Kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa on vietetty maailmassa jo yli 100 vuoden ajan, meillä Suomessakin säännöllisesti vuodesta 1964. Rukousviikolle tuotettu yhteinen aineisto kokoaa kaikki maailman kristityt samojen raamatunkohtien äärelle pohtimaan samoja asioita ja rukoilemaan saman päämäärän puolesta. Tällä rukousviikolla meidät on kutsuttu yhdessä julistamaan Jumalan suuria tekoja. Me voimme keskittyä siihen, mikä meitä yhdistää ja sen kautta rakentaa siltoja toistemme välille ja ympäröivään maailmaan. Jumalan kunniaksi.
     Sillanrakentajan on otettava huomioon maaston muodot, käyttäjien tarpeet, ympäristövaikutukset ja -arvot sekä asukkaiden äänet. On asioita, joiden yli hän ei voi kävellä. Aivan samoin meidän kristittyjen on toimittava, kun rakennamme siltaa lähimmäisemme luokse. Emme voi ylimielisesti rynnätä, vaan meidän on kunnioitettava häntä, jonka luokse olemme menossa.
     Kunnioitus ilmenee nöyryytenä - eivätkä nöyryys ja orjuus ole toistensa synonyymeja.




sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Lähetystä yli hiippakuntarajojen

Hankasalmen seurakuntakodin alttari
Kun on saanut perinnöksi sekä isän että äidin puolelta annoksen omapäisyyttä ja sattuu asumaan kolmen hiippakunnan rajalla, niin ei kai ole ihme, että pyhäpäivinä tulee mieleen vierailla naapurissa. Viikko sitten kävin Joutsassa, tänään Hankasalmella. Molemmat vierailut olivat erittäin onnistuneita, siitä lämmin kiitos molemmille seurakunnille!
     Hankasalmelle päädyin tänään siksi, että Hankasalmen seurakunnassa oli vieraana Medialähetys Sanansaattajista, Sansasta, Pirjo Juntunen, joka paitsi saarnasi messussa
 
Kiitos kasteopetuksesta!
 

myös esitteli Sansan työtä messun ja kirkkokahvien
 

Kiitos erittäin maistuvasta pullasta!

 
jälkeen. Sansan tekemä arabiankielinen tv-työ on yksi Hankasalmen seurakunnan lähetystyön nimikkokohteista, joten nyt minulla oli tilaisuus päästä kuulemaan SAT-7-satelliittikanavista ja Sansan työstä laajemmin. Tähän asti minulle tutuinta on ollut Sansan työ Aasiassa, erityisesti oman seurakuntamme Eila-nimikkolähetin tekemä mediatutkimustyö.
     Tänään sain monta todistetta siitä, miten valtavan tärkeää on eri medioitten kautta tehtävä lähetystyö, koska sitä kautta evankeliumia voidaan viedä eteenpäin niissäkin maissa ja niilläkin alueilla, joilla se ei muuten onnistuisi. SAT-7 toimii, koska ohjelmien tekijät ja vastaanottajat ymmärtävät toisiaan, tietävät toistensa ajatusmaailman ja puhuvat yhteistä kieltä. Tämänpäiväinen kokemus oli tärkeä minulle itsellenikin, koska se vahvisti sitä, mitä itse loppiaisen saarnassani sanoin: Uskon itse siihen ja haluan vakuuttaa teille, että Jumala antaa meillekin keinot voittaa ulkoiset ja sisäiset esteet ja viedä eteenpäin viestiä meidän puolestamme syntyneestä, kuolleesta ja ylösnousseesta Kristuksesta, kertoa rohkeasti uskostamme.
     Kuulin tänään myös maailman naisia tukevasta ja vahvistavasta Hanna-työstä. Vaikutuin luvuista, mutta vielä enemmän vaikutuin siitä, millaisia tuloksia kansainvälinen, maailmanlaajuinen, 125 maassa toimiva toimiva rukousliike on saanut aikaan. Naiset ovat saaneet toivottomuuden tilalle toivon! Tähän työhön haluan ehdottomasti itsekin mahdollisuuksien mukaan osallistua.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Loppiainen on lähetyspyhä

Loppiainen on lähetyspyhä. Aika luontevaa siis, että loppiaisen messun tekijöiksi työntekijöiden rinnalle lähti lähetystyön johtokunta.
     Olen innoissani työhön sitoutuneesta johtokunnastamme, jolta ei puutu rohkeutta tarttua uusiin haasteisiin! Toki on myönnettävä, että kesällä loppiaisen messun suunnittelijaksi ja toteuttajaksi oli helppo lupautua, koska aikaa tuntui olevan määrättömästi... Juuri ennen joulua, kun aikaa ei enää ollutkaan tuhlattavaksi, johtokunta osoitti voimansa ja sitoutuneisuutensa: tehokkaassa kahden tunnin mittaisessa, hyvin keskustelevassa kokouksessa messu sai muotonsa ja tehtävät jaettiin. Omaan tehtävääni, saarnaan, olin suostunut jo aikaisemmin.
     Olen iloinen ja onnellinen siitä, miten täysillä lähetyshenkiset ihmisemme olivat tänään messua tekemässä ja messuun osallistumassa. Kipakka pakkanenkaan ei voinut lannistaa! Messun jälkeen kokoonnuimme vielä yhtenä perheenä yhteisen pöydän ympärille joulupuuron ja kahvin äärelle ja kuulemaan kuulumisia Nepalista. Vieraanamme oli Elisa Nousiainen Suomen Lähetysseurasta.
     Toivon, että esimerkkimme toimii katalysaattorina sille, että seurakuntaamme syntyy aktiivisia, seurakuntalaisten muodostamia jumalanpalvelusryhmiä. Lähetystyön johtokunta on yksi, ilmeinen ryhmä, ja muut kaksi työalajohtokuntaa toiset luontevat jumalanpalvelusryhmät, mutta näiden lisäksi tarvitaan vapaasti syntyviä ryhmiä, jotta seurakuntamme jumalanpalveluselämä rikastuisi ihan oikeasti. Odotankin hyvin jännittyneenä jumalanpalvelusryhmien startti-iltaa ensi viikon torstaina!