Tähän laitan pisteen

Aloitin tämän blogini maanantaina 16.3.2015 tekstillä Paha paikka? Tänään, palmusunnuntaina 25.3.2018, kolme vuotta myöhemmin laitan tälle pisteen. Olenko siis löytänyt vastauksen kysymykseen, mitä on lähetystyö?

     Aamu aamulta hän herättää minut,
     herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. (Jes. 50:4)

Olen löytänyt näkökulmia lähetystyöhön. Olen oppinut itsestäni ollessani itse lähetystyön kohteena. Olen päässyt paikkoihin, joihin en olisi koskaan osannut itseäni edes kuvitella. Olen saanut muistoihini kokemuksia, joista saan iloa joka päivä.
     Mutta matkalla olen edelleen.
     Koska kysymykseen, mitä on lähetystyö, ei voi antaa yhden lauseen mittaista vastausta. Lähetystyötä on mahdoton kutistaa niin pieneksi. Se laajenee, rönsyilee ja elää.
     Ja siksi siitä jaksaa innostua.

"Tee mulle leipä!"

Äiti, tee mulle leipä! Kuopuksen tuttu pyyntö. Hymyillen sanottu ja hymyillen otettu vastaan. Kaksi voideltua ruisleipäpalaa, päälle kinkkua, juustoa ja neljä viipaletta kurkkua. Aina tässä järjestyksessä.

Sanasi on meille leipää,
sanasi on elävää.
Sanallasi meitä ohjaa,
lohduta ja kotiisi vie. (Virsi 952:1)

Ruamjai-kuoron laulaessa messussa Kangasniemen kirkossa tänään, leipäsunnuntaina, ajatukseni vievät minut lapseni leivästä omaan lapsuuteeni. Mieleeni nousee muistikuva isäni tekemistä voileivistä. Ruisreikäleivästä leikattu palanen, jonka päällä oli voita ja joka oli viilletty puukolla kammaksi, niin että siitä saattoi sormin taittaa viipaleita suupaloiksi. Miten hyvältä ne viipaleet maistuivat! Paljon paremmilta kuin leipä, jota piti haukata.

Sanastasi viljaa kasvaa,
lainehtii jo peltomaa.
Sanassasi meidät kohtaa,
armahda ja valaise tie. (Virsi 952:2)

Ehkä isäni tekemä voileipä maistui niin hyvältä, koska se oli tehty ja annettu rakkaudella. Yksinkertainen voileipä kantoi arvokasta sanomaa: viestiä Kristuksen rakkaudesta. Sitä leipä tekee tänäkin päivänä.

"Maasta se pienikin ponnistaa!"

Vai ponnistaako?
     Pienen seurakunnan lähetystyö voi pienuutensa ansiosta pystyä tekemään paljon. Pienuus tekee ketteräksi. Pienuudessa kukoistaa talkoohenki.
     Pieni voi kuitenkin väsyä.
     Mistä pieni saa uutta voimaa silloin, kun kaikki entinen on kulutettu loppuun? Pieni ei jaksa kantaa mukanaan vara-akkua, jolla selviäisi sen aikaa, että toinen akku latautuu. Pienen pitäisi pystyä latautumaan ja toimimaan samanaikaisesti. Noin voi kyllä tehdä, ei se mahdotonta ole. Silloin vain menettää ketteryyden.
     Kirjassaan Sana tulee näkyväksi Björn Vikström kirjoittaa: Me kirkkona olemme vaeltava kansa, emme paikoilleen jähmettynyt instituutio.
     Tuo ajatus rohkaisee. Se antaa pinnan, josta ponnistaa. Jospa se auttaisi meitä jokaista pientä keksimään, miten voimme säilyttää toimintakykymme, ketteryytemme ja talkoohenkemme.

Ystävyydellä, Jeesus

Ystävänpäivä ja tuhkakeskiviikko. Jopa ylitsepursuavaa ystävien muistamista ja paastonajan ensimmäinen päivä. Ilosta riehakkuutta ja nöyrää katumusta. 
     Ristiriitaiset tunteet valtaavat mieleni: mitä tässä oikein pitäisi tuntea?
     Pitäisi!
     Väärin. Tänä päivänä saa tuntea sekä iloa että katumusta. 
     Sillä juuri ystävyyshän liittyy tähän päivään: Sinä, Herra, olet armollinen kaikille etkä inhoa ainoatakaan niistä, jotka olet tehnyt. Sinä katsot ihmisten syntien ohitse, että he tekisivät parannuksen. (Viis. 11:23-24)
     Tänä päivänä voin kääntää katseeni tekemisiini ja tekemättä jättämisiini ja katua. Voin pyytää anteeksi. Voin lähteä seuraamaan Jeesusta ja nöyrästi kulkea hänen kanssaan Jerusalemiin.
     Samalla matkalla voin kuitenkin myös kohdata ihmisiä ja hymyillä. Katumus ei sulje pois iloa eikä ilo vesitä katumusta. Kumpikin tunne on sallittu ja oikein.

Kipinä

Se on jotakin muuta kuin tavanomainen kirkko.
     Sen ikkunoista ei näe lumisia puita tai sinistä taivasta.
     Sen penkeissä ja tuoleissa ei tarvitse istua suorissa riveissä tai säännöllisissä puolikaarissa.
     Siellä voi valita, istuuko tuolissa, nojatuolissa vai keinutuolissa, sohvassa vai ikkunanvieruspenkillä, matalan vai korkean pöydän ääressä, ryhmässä vai erillään.
     Se on Jyväskylän seurakunnan Sepän Kipinä.
     Sepän Kipinä oli aivan täydellinen paikka tämän päivän aiheelle Jeesus herättää uskon.
     Uskoa ei voi käskeä, totesi pappi Niina Kari johdantosanoissaan. Niina Karin ja Heikki Ilolan välinen keskusteleva saarna herätti itseäkin miettimään, miten kasteessa lahjaksi saatu uskon siemen voi alkaa kasvaa eri ihmisissä eri aikoina ja eri tavoin. Se opetti myös, miten kristitty voi lähteä ulos maailmaan kirkon turvallisten seinien sisäpuolelta. Ei tuputtamaan vaan kohtaamaan.
     Jyväskylän seurakunta on ottanut hienon, Sepän Kipinän muotoisen askeleen kohti ihmisiä! 

"Saanko tulla sinun viereen istumaan?"

Saanko tulla sinun viereen istumaan? kysyi minulta lievästi kehitysvammainen nainen ystävällisesti hymyillen tänään Hartolan kirkossa.
     Sydämessäni läikähti.
     Tällainen on vieraanvarainen kirkko. Tällainen on hyväksyvä kirkko. Tällaiseen kirkkoon haluan kuulua ja sen viestiä viedä eteenpäin. Tällaista kirkkoa haluan olla edelleen rakentamassa.

*Autuas se kansa, jonka Jumala Herra on. (Ps. 33:12)
     Hartolassa kirkko sitä kiertävine hautausmaineen on todella keskellä kylää: heti kadun toisella puolella ovat arjen tärkeät kaupat, pankki ja kioski. Edes mikään puistoalue ei erota seurakuntaa muusta elämästä. (Toivakassa vastaava tilanne syntyisi, jos kirkon löytäisi Perälän aulasta!) Ei siis mikään ihme, että minut, toisesta kunnasta, toisesta maakunnasta ja toisesta hiippakunnasta tullut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.


*Sinun tykösi, Herra, minä ylennän sieluni. (Ps. 25:1)
     Tänään, kasteen lahjan sunnuntain perhemessussa Hartolassa erityisesti kutsuttuina olivat kaikki viime vuonna kastetut. Oli suuri ilo olla osallisena näiden pienten juhlapäivässä.


*Sillä yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla. (Ps. 84:11)
     Kirkonkellojen kutsun oli kuullut moni. Kirkossa oli kaiken ikäisiä: vauvoja, isompia lapsia, nuoria aikuisia, työikäisiä, vanhuksia. Kirkossa oli ainakin yksi maahanmuuttaja ja pari kehitysvammaista, oli yksin tulleita, pariskuntia ja perheitä. Tänään koolla ollut seurakunta vaikuttikin olevan hyvin kattava läpileikkaus kunnan asukkaista. 

---
*Raamatunlauseet ovat Hartolan kirkon parvien reunatekstit. Vuoden 1933 suomennos.

Joh. 3:16

Miten joulu meni?
     Tähän kysymykseen saa usein vastata, kun tapaninpäivän jälkeen palaa töihin. Turha alkaa selittää, että joulu jatkuu loppiaiseen. On helpompi vain vastata lyhyesti, että kiitos hyvin.
     Vaikka juuri näinhän ei pitäisi tehdä. Ei pitäisi vaieta. Rakkaudesta pitäisi kertoa. Sitä pitäisi viedä eteenpäin. Kärsivällisesti.
     Jouluaatto on odotusta täynnä. Jouluyönä riemu on täysimmillään. Joulupäivä kuluu hiljaisen ihmetyksen vallassa vauvaa ihastellen. Mutta jo toisena joulupäivänä, tapaninpäivänä, arki vyöryy päälle: Jeesuksesta todistava Stefanos kivitetään kuoliaaksi. Uskon vuoksi kärsitään ja kuollaan.
     Minne ilo katosi niin äkkiä?
     Ihmisen kärsimättömyys tuli väliin.
     Tänään on kolmas joulupäivä: Apostoli Johanneksen päivä. Rakkaudelle omistettu päivä. Johannes puhuu Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan.
     Sitä rakkautta ei pysty käsittämään, mutta sitä rakkautta kristitty on velvollinen viemään eteenpäin ja levittämään ympärilleen. On kerrottava seimeen syntyneestä, ristillä kuolleesta ja ylösnousseesta Vapahtajasta.
     Iso haaste.
     Ilmankos on niin helppo valita se helpompi tie.