Viime sunnuntai oli neljäs paastonajan sunnuntai. Koko messu puhui leivästä, näkökulma vain vaihtui messun edetessä. Alkuvirtenä lauloimme virren 59, joka jo yksinään olisi ollut täydellinen saarna: havainnollinen, puhutteleva, vetoava, omaatuntoa tökkivä.
Leipää pelloilta maan
ruumiin ruoaksi saamme.
Nälästä varjele, Herramme,
siunaa kylväjät maamme.
Leipä toi mieleeni äidin ja isoäidin ja kaikki edeltävätkin sukupolvet. Se toi mieleeni myös monelle tutun Jean-Francois Millet'n maalauksen Iltakellot - Angelus, jossa pariskunta on pysähtynyt rukoilemaan kesken peltotöiden iltakellojen soidessa. Osuvasti tuohon maalaukseen tutustuin nimenomaan oman äitini ja mummuni kautta.
Leipää taivaasta tuot,
meille itsesi annat.
Sanasta elämän voimaa jaat,
halki kuoleman kannat.
Jeesus ei kitsastele antaessaan, totesi Olavi-rovasti saarnassaan. Ja näinhän se on: Jeesus ei anna yhtään vähempää kuin elämän. Sen tiesivät meitä edeltäneet sukupolvet, mutta tiedämmekö me?
Leipää alttarin myös
syömme keskellä matkaa.
Väsyneet sielumme elpyvät,
jälleen jaksamme jatkaa.
Ymmärsin pyhänä sen mitä vielä vähän aikaa sitten en ymmärtänyt. Ymmärsin mitä minua ennen eläneet tarkoittivat puhuessaan Jumalan sanasta ruisleipänä. Nykypäivän yltäkylläisyydessä yksinkertaisen ruisleivän merkitys unohtuu helposti. Olemme saattaneet unohtaa sanan ja ehtoollisen. Olemme saattaneet unohtaa sen, että ruisleivällä jaksaa pitempään kuin höttöisellä pullalla.
Leipää merien taa
eikö kaikille yllä?
Kristityt, Isämme leivästä
heille riittäisi kyllä!
Nöyryys. Jeesuksen esimerkin noudattaminen. Tahto antaa omastaan toisen auttamiseksi. Sydämeen syttyvä lähetystyön henki. Pyhän Hengen vaikutusta. Lähetystyössä näkee sen, miten yhä edelleen viisi leipää ja kaksi kalaa riittää tuhansille.
Leipää taivaasta jaa,
Kristus, lihaksi tullut!
Kuuluta kauttamme kaikille:
Riemuvuosi on tullut!
Tähän työhön meidät on kutsuttu ja kutsutaan joka päivä uudelleen, ja tätä työtä tekevät maailmalla seurakuntiemme nimikkolähetit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti