"Eväät levälleen"

Osallistuin viime pyhänä 8.10. Lapuan hiippakunnan Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivään Alajärvellä, lapsuuden kotiseurakunnassani, ja valinnut ryhmätyöryhmäkseni sen, jonka otsikko kuului kutsussa Nähdäänkö viikon päästä - evästä arkeen. Ennen kuin ehdimme aloittaa, ryhmän vetäjä, diakoni Ulla Anttila korjasi pitkän otsikon muotoon Eväät levälleen. Hän sanoi sen sopivan paremmin tehtäväämme: helmien jakamiseen siitä, miten messu avautuu ulospäin. Siis eväät levälleen!
     Jos olen ihan rehellinen, kuulin otsikon kyllä ensiksi evät levälleen.
     Sekin olisi sopinut.
     Koska ryhmätöitä edeltäneestä messusta Gabrielin kirkosta lähdin ulos käsivarret ja kädet avoimina, levällään. Iloisena. Innostuneena.
     Kirkkoherra Ari Auranen oli saarnapuheessaan pohjustanut ryhmätöitä pohtimalla, mitä on vapaus. Onko vapaus sitä, että olemme vapaat jostakin vai sitä, että olemme vapaat johonkin?
     Vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal. 5:1).
     Ymmärsin nyt nuo Paavalin sanat. Synnistä vapaana kristitty on vapaa tekemään hyvää. Levittämään sitä, mitä on lahjaksi saanut. Rakkautta. Diakonin ja evankelistan tavoin. Palvellen ja julistaen.
     Ulla-diakoni sanoi Eväät levälleen -ryhmän olevan niille, joilla on diakonin ja evankelistan sielu.
     Diakonin ja evankelistan sielu. Se oli osuva määritelmä. Se kuvasi juuri sitä innostusta, mitä itsekin koin, kun kävelin lapsuuskirkostani ulos. Minä olin aivan innoissani! Halusin rynnätä tekemään jotakin, mitä tahansa!
     Seurakuntana voimme yhdessä saada yhteisestä innostuksesta paljon aikaiseksi ilman, että kenenkään tarvitsee puurtaa yksinään itsensä näännyksiin. Pienistä pisaroista kasvaa virta, pienistä neliöistä tulee suuri peitto, pienet teot muuttavat maailmaa, yhteiseen pöytään levitetyt eväät ruokkivat monia. Ja kun messusta voi lähteä ulos rauhassa, iloiten, pieniin tekoihin johtavat pienet kohtaamiset tapahtuvat kuin luonnostaan, pakottamatta, vaivattomasti.
     Ari-kirkkoherra muistutti meille, että se, millä mielellä lähdemme kirkosta ulos, vaikuttaa siihen, miten tulemme uudestaan.
     Niin totta.
     Kun katselin, miten ristikulkueesta heitettiin ylävitosia yksittäisten seurakuntalaisten kanssa, ajattelin, että tähän kirkkoon moni tulee uudestaan. Tässä messussa moni tuli lämpimästi kohdatuksi. Rukouksessa, musiikissa, palvelussa. Jumalan viesti soi ja jäi soimaan.
     Minun sisälleni jäi soimaan kiitosvirsi 126. Se lapsuudesta tuttu, jonka ansiosta aloin rakastaa urkuja. Se, jossa keskiosan hiljaisen pyynnön jälkeen tajuntaan räjähtää oivallus:
     Sinä yksin olet pyhä,
     sinä yksin olet Herra,
     sinä yksin olet korkein,
     Jeesus Kristus,
     Pyhän Hengen kanssa
     Isän Jumalan kunniassa.
     Aamen.
---
Vasta pitkän ajan päästä, kotimatkalla, tajusin, miten hullua oli se, että minua hoiti nyt se sama seurakunta, josta olin 18-vuotiaana lähtenyt ovet paukkuen...
     Herrallamme on huumorintajua!