"Jaksaa, jaksaa"

Jaksaa, jaksaa!

     Tuota kuuli parisen vuotta sitten suositun sketsihahmon suusta, mutta olin sitä kuullut oikeastikin ryhmäliikuntatunneilla. Mahdollisimman ärsyttävää siinä vaiheessa, kun henki ei kulje ja lihakset tekevät tenän. Siinä vaiheessa, kun on ihan varma, että ei todellakaan jaksa. Ärsyttävää. Ja vielä ärsyttävämpää on huomata, että todellakin jaksaa ne viimeiset puolet minuutit ja viimeiset toistot. Toinen tiesi paremmin.

     Tuskinpa Jeesus tuolla ryhmäliikuntaohjaajan tai personal trainerin äänensävyllä totesi Simonille tutussa kohtauksessa Gennesaretinjärvellä: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." (Luuk. 5:4) Todennäköisesti kuitenkin jonkinasteinen ärsyyntyminen Jeesuksen sanoista oli kalastajien päällimmäinen tunne koko yön kestäneen tuloksettoman työnteon jälkeen. Silti he tottelivat, yrittivät vielä kerran - ja saivat elämänsä suurimman kalansaaliin. Kannatti uskoa Jeesusta.

     Jeesuksen ääntä kannattaa uskoa tänäkin päivänä. Jos ei usko ja luovuttaa, voi jäädä paitsi niistä kokemuksista, joita ihmeiksikin sanotaan.

"Älkää paaduttako sydäntänne"

Kuulkaa tänä päivänä, mitä Herra sanoo:
Älkää paaduttako sydäntänne.
(Ps. 95:7-8)

Nuo jakeet olivat tämän päivän hallelujasäe. Kehotus on kyllä terveellistä muistaa vuoden jokaisena päivänä.
     Sydämen paaduttaminen vei ajatukseni eilisen puolustusvoimain lippujuhlan kenttähartauteen, jossa kenttärovasti Janne Aalto puhui siitä, millaisena usko, toivo ja rakkaus näkyvät tänään. Hän luonnehti rakkautta kyvyksi pitää huolta toisesta ja arvostaa toista, kantaa vastuuta ja välittää.
     Huolenpito on erityisen vaikeaa silloin, kun huolta pitäisi pitää vähäosaisista, syrjäytyneistä ja yhteiskunnan ulkopuolella elävistä. Keskustelu liukuu monesti puheenvuoroiksi, joissa kyseenalaistetaan avun viemisen kauas toiseen maahan, pois oman kunnan vähäosaisilta.
     Miten helppoa onkaan sydämen paaduttaminen!
     Pitäisi muistaa, että rakkaus ei vähene rakastamalla. Toisin kuin yksisilmäisesti joskus saatamme ajatella, kaukana olevasta lähimmäisestämme huolta pitäminen ei ole pois oman maamme tai oman kotikuntamme vähäosaisten auttamisesta.
     Päinvastoin: Taitaa lopultakin olla niin, että hän, joka auttaa apua tarvitsevaa kaukana, auttaa myös sitä lähellä olevaa. Mutta hän, joka vetoaa äänekkäästi omien puolesta, ei auta kumpaakaan.

Lähetä minut

Minä kuulin Herran äänen sanovan: - Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi? Niin minä vastasin: - Tässä olen, lähetä minut! (Jes. 6:8)
     Tuo kolahti eilen kirkon penkissä istuessani: Tässä olen, lähetä minut!
     Ilmaus toi mieleeni ihmisen, joka seisoo Herransa edessä kädet auki, kämmenet ylöspäin. Mitään hänellä ei ole käsissään, ei mukanaan, vain vaatteet päällään. Mikä juuri hänet on saanut vastaamaan Herransa kysymykseen myöntävästi?
     Mikä meidät saa vastaamaan myöntävästi, tarjoutumaan vapaaehtoiseksi?
     Pohdiskelin tuota edelleen, kun nousin seurakunnan mukana kuulemaan päivän evankeliumia. Ja yllättävä asia tapahtui. Evankeliumiteksti vastasi minulle: Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita. (Joh. 3:8)
     Tuuli kiehtoo minua. Tuuli tekee mitä tahtoo. Siinä on voimaa. Se voi hivellä hellästi ja se voi repiä maasta juurineen. Sen tuntee, mutta sitä ei näe. Samoin on Pyhän Hengen laita.
     Kun Pyhän Hengen tuuli saa tarttua meihin ja kuljettaa, kun uskallamme antautua lentämään tuulella, silloin me vastaamme: Tässä olen, lähetä minut!
     Ja sen vastauksen mukanaan tuoma vapauden tunne voittaa monin kerroin kaikki matkalla eteen tulevat esteet. Vastatessaan tietää joutuvansa vaikeuksiin. Tietää, että tulee hetkiä, jolloin katuu, että tarjoutui vapaaehtoiseksi. Mutta tietää myös, että kieltäytyminen ja paikalleen pysähtyminen olisi sama kuin kuolema.

Äidin rukous

Piia Perkkiön runo Äidin rukous kuvaa äidin ajatuksia, mutta samalla se antaa sanat kirkko-äidille.

     Siunaa ja varjele heitä, jotka annoit minulle Jumala.
     Auta minua hyväksymään eron kipu, kun heidän on aika lähteä luotani jatkamaan elämäänsä muualla, etsimään tietänsä ja tehtäväänsä.
     Auta minua muistamaan, etten muutu tarpeettomaksi vaikka minun täytyy astua sivuun.

Voi olla, että joskus seurakuntalaisen on otettava etäisyyttä, jotta voisi uudestaan nähdä kirkon merkityksen. Erot voivat auttaa myös kirkkoa kasvamaan. Jokainen ero on viesti, joka on syytä ottaa vakavasti. Elävä kirkko ei pysähdy paikalleen, vaan kuuntelee ja kuulee ja sillä tavoin osoittaa olevansa tarpeellinen. Se osaa ottaa vastaan ne, jotka tulevat takaisin.

     Auta minua kestämään se, etten voi suojella heitä kärsimykseltä, en voi estää heitä haavoittumasta.
     Anna minun olla paikalla, kun he tarvitsevat auttajaa, kuuntelijaa, ymmärtäjää.
     Ja anna minulle viisautta ja sävyisyyttä ottaa vastaan apua heiltä, kun on sen aika.

Kirkkoon kuuluminen ei poista kärsimyksiä, mutta se voi auttaa käsittelemään niitä ja pääsemään niiden yli. Yksittäinen seurakuntalainen voi auttaa kirkkoa kasvamaan ympäröivässä maailmassa. Pieni teko voi muuttaa paljon, jos siihen annetaan mahdollisuus.

     Auta meitä antamaan toisillemme anteeksi virheet ja vääryydet, joihin olemme syyllistyneet.

Keskusteluyhteys seurakuntalaisten kesken ja eri kirkkojen välillä on paras tae siitä, että viesti liikkuu ja tavoittaa yhä uusia ihmisiä. Virheitä sattuu, mutta virheiden ei pidä antaa kasvaa muureiksi. Isoin virhe on, jos virhettä ei tunnusta, pyydä anteeksi ja anna anteeksi.

     Sinun armosi varassa elämme, me äidit ja äidittömät, lapset ja lapsettomat, siunaa ja varjele kaikkia meitä, Jumala, sinä kaikkien luoja ja holhooja.

Aamen.

"Metsään mahtuu monenlaisia puita"

Nuo sanat ovat Aleksin sanat Taivaslaulun lopusta. Aleksi vertaa itseään pihlajaan mäntyjen joukossa.
     Metsään mahtuu monenlaisia puita. Metsä on kauneimmillaan, kun siellä on monenlaisia puita. Monimuotoisuus luo kauneutta. Monenlaisuus on rikkautta. Mikään ei kehittyisi, jos olisimme kaikki samanlaisia, toistemme klooneja. Tarvitsemme erilaisia, toisistaan jyrkästikin poikkeavia mielipiteitä ja näkemyksiä. Kirkossakin. Vasta monenlaisuus ja monimuotoisuus tekee kirkosta kirkon.
     Metsään mahtuu monenlaisia puita. Näytelmä sai minut pohtimaan sitä, miten vahingollista on yrittää sovittaa kaikkia ihmisia samaan muottiin. Samalla se avarsi ajatuksiani ja opetti minua ymmärtämään itseäni, omia juuriani ja omaa historiaani - omaa uskoani.
     Me kohtaamme monenlaisia erilaisia ihmisiä matkallamme. On meistä itsestämme kiinni, haluammeko me oppia heiltä vai survoa heidät ahtaaseen laatikkoon, kaataa erilaiset puut. Jos päätämme, että haluamme oppia, saatamme huomata, että työmme viestinviejänä, lähettinä, onkin helpompaa kuin kuvittelimme.

Minne menet, lähetyslounas?

Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. (Joh. 10:14-16)     
Kaunis pyhäaamu ja lämminhenkinen messu.
Kaunis kattaus ja hyvää ruokaa.
Kauniita kuvia ja Eila-lähettimme tuoreet kuulumiset Thaimaasta.
Miten saattoikaan sattua, että kaikki täydensivät toisiaan niin hyvin!
He, jotka olivat paikalla, saattoivat sen todeta. Ja tuntea. Olen vakuuttunut, että jokainen, joka kuuli, oppi tuntemaan enemmän itseään, toista ihmistä ja Jumalaa.
Mutta entäpä he, jotka syystä tai toisesta eivät olleet paikalla? He, jotka eivät päässeet osallisiksi?
     Tavoitammeko perinteisellä lähetyslounaalla niitä, joita tahdomme tavoittaa?
     Väitän, että emme.
     Ja samalla kun väitän, otan lähetysjohtokunnan puheenjohtajana haasteen vastaan ja haastan myös koko johtokuntamme pohtimaan tätä kysymystä. Maailmamme on monimuotoistunut, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ongelmat olisi ratkaistavissa tai etteikö kysymyksiin löytyisi vastauksia.
     Sillä ruokahan kiinnostaa kaikkia - eikö niin?

Vaellus on alkanut

     Pääsiäisvaellus.
     Ristin tie.
     Palmusunnuntaista pääsiäiseen jatkuvalla matkalla olen itse lähetystyön kohde. Minulle matka ei ole täydellinen, ellen pääse elämään sen jokaista vaihetta päivä kerrallaan. Opiskeluaikana vaelsin kuunnellen Andrew Lloyd Webberin rock-oopperaa Jesus Christ Superstar ja vaikka sitä edelleen kuuntelen ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että JCS on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista teoksista, pelkkä kuuntelu tai esityksen katsominen ei minulle enää riitä. Minun on kuljettava matka itse yhdessä Kristuksen kanssa.
     Tänään, hiljaisen maanantain iltahartaudessa muistelin yhdessä seurakuntamme kanssa Herraamme Getsemanen puutarhassa. Huomenna muistelemme hänen kuulusteluaan, keskiviikkona edessämme on runneltu Kristus. Kiirastorstai ja pitkäperjantai vievät minut vielä syvemmälle, saavat ottamaan sen askeleen, jota en millään haluaisi ottaa, koska joudun sillä askeleella toteamaan oman syyllisyyteni. Mutta se askel minun on otettava, jotta oppisin pääsiäisen merkityksen.
     Pääsiäisaamua ajatellessani mieleeni tulee Alexandre Dumas'n sanat: Ihmisen on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka ihanaa on elää.
     Kyllä, minä olen pääsiäisihminen.