Lähdin liikkeelle puoli yhdeksältä aamulla. Vielä autoon istuessani en varmasti tiennyt, mihin suuntaan lähtisin. Minulla oli puoli kilometriä aikaa tehdä valinta; niin kaukana oli ensimmäinen risteys.
Käännyin oikealle.
Päädyin Konneveden kautta Kuokkalan kirkkoon. Ehkäpä juuri sinne - viimeistä penkkiä myöten täynnä olevaan kirkkoon - lapsia, nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, ikäihmisiä, naisia ja miehiä täynnä olevaan kirkkoon - minun pitikin tänään päätyä kuulemaan uskosta ja epäuskosta, toistensa sisaruksista. Kuulin, miten toista ei ole olemassa ilman toista. Kuulin, miten toinen näkyy tyhmyytenä ja julmuutena, toinen terveenä järkenä ja lämpimänä sydämenä. Mooseksen aikana. Jeesuksen aikana. Tänä päivänä.
Törmäsin kirkossa yhteen tuttuunikin. Ihmiseen, jota en ollut edes ajatellut kirkossa kävijäksi. Niin, kuinka sopivasti tuo ajatukseni sattuikaan päivän aiheeseen! Epäusko ja usko. Touché!
Kotimatkalla radiossa soi Ismo Alangon uusi levy:
Kun kaikki on kaupan,
suru, tuska ja kärsimys,
minä kaivan haudan,
jossa lepää epäilys.
Epäilykseni, epäuskoni, joudun hautaamaan joka päivä uudestaan. Joudun miettimään, onko rakkauteni vihaa, ihailuni kateutta, myötätuntoni sääliä, jalomielisyyteni häpeää - kuten Ismo Alanko väittää tuossa kappaleessaan Haudankaivaja. Joudun kysymään, onko uskoni epäuskoa, muka-uskoa.
Niin kauan kuin tätä joudun kysymään lähden liikkeelle pyhäaamuisin. Käännynpä siitä ensimmäisestä risteyksestä sitten vasemmalle tai oikealle tulen päätymään kirkkoon, kotiin poissa kotoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti