Miksi hiivit hänen haudalleen?
Hän ei ole enää täällä.
Etkö aamun huomaa valjenneen?
Hän ylösnoussut on.
Pekka Simojoen kädestä. Kuultu puolen vuorokauden sisällä ensin pääsiäisyön messussa, sitten pääsiäispäivän saarnassa - ja ihan kuin tuossa ei jo olisi ollut tarpeeksi - vielä pääsiäispäivän messun loppulauluna. Korvamatohan siitä tuli!
Mikä on korvamato? Tahdosta riippumatonta musiikin kuuntelua, määriteltiin parin vuoden takaisessa ylen uutisessa. Samassa uutisessa todettiin Aalto-yliopiston tutkijan suulla, että korvamadolla voi olla yhteys uusien asioiden oppimiseen, muistijälkien syntymiseen ja vahvistumiseen.
Tästä hypoteesista omat ajatukseni kimposivatkin uudestaan tämän pääsiäispäivän saarnaan Toivakan kirkossa, eivät kuitenkaan enää tuohon Pekka Simojoen tekstiin, vaan kohtaan, jossa puhuttiin eräälle Italian kukkulalle kuvatusta, ison krusifiksin juurelle johtavasta Jeesuksen kärsimystiestä. Krusifiksin takaa eräs turisti oli kerran löytänyt lähes umpeen kasvaneen polun ja uteliaana lähtenyt sitä seuraamaan. Ryteikön läpi tunkeuduttuaan hän oli tullut Jeesuksen tyhjää hautaa symboloivalle haudalle. Ihmiset olivat sen unohtaneet; jaksaneet kyllä ristille asti, mutta lopettaneet siihen.
Umpeen kasvanut polku, muistijäljen syntyminen, uuden asian oppiminen, korvamato. Yrittääkö korvamato saada minut sisäistämään jotakin? Mitä se yrittää umpiluiseen kallooni takoa?
Hän ei ole enää täällä. Ilman noita sanoja ei olisi kristinuskoa, ei olisi ilosanomaa eteenpäin vietäväksi, ei olisi lähetystyötä. Ilman noita sanoja.
Soikoon siis Pekka Simojoen laulu päässäni ja muistuttakoon minua siitä, että polku ristiltä haudalle pitää pitää avoimena!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti