Eilisen, viidennen helluntain jälkeisen sunnuntain, kohdalla kirkkovuodessa oli tuo pysäyttävä kehotus: armahtakaa toisianne ja edistäkää oikeuden ja hyvyyden toteutumista.
Jos Nepalin maanjäristyksissä ihmisiä kuolee, emme ehkä sano, että se oli Jumalan rangaistus. Tai jos ystävämme sairastuu vakavasti, emme varmastikaan syytä ystäväämme sanomalla, että hänen sairautensa oli Jumalan rangaistus. Mutta entä jos jotakin pahaa tapahtuu meille itsellemme? Entä jos itse sairastumme? Entä jos oma lapsemme kuolee? Osaammeko silloin noudattaa kehotusta: Armahtakaa?
On helppo sanoa oikeita asioita silloin, kun tapahtumat eivät kosketa meitä itseämme. On helppo sanoa sanat, jotka kuuluu sanoa.
Toisin on silloin, kun itse makaa sairaana eikä tiedä tulevasta tai pitää kuolevaa lasta sylissään tietäen, että mitenkään ei voi estää tapahtuvaa tapahtumasta. Jos sillä hetkellä pystyy rehellisesti itselleen sanomaan, että syy ei ole lääkärin eikä sinun itsesi eikä Jumalan eikä sinua sairaudella tai kuolemalla rangaista jostakin tehdystä tai tekemättä jättämisestä, niin sen jälkeen pystyy kyllä uskottavasti kertomaan myös nepalilaiselle äidille, että hänen sokea lapsensa ei ole seuraus hänen teoistaan tai osoitus Jumalan vihasta. Tai että talon sortuminen maanjäristyksessä talossa asuvien ihmisten päälle ei johtunut siitä, että asukkaat eivät olleet kristittyjä.
Armahtakaa toisianne pitää sisällään myös itsensä armahtamisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti