"Metsään mahtuu monenlaisia puita"

Nuo sanat ovat Aleksin sanat Taivaslaulun lopusta. Aleksi vertaa itseään pihlajaan mäntyjen joukossa.
     Metsään mahtuu monenlaisia puita. Metsä on kauneimmillaan, kun siellä on monenlaisia puita. Monimuotoisuus luo kauneutta. Monenlaisuus on rikkautta. Mikään ei kehittyisi, jos olisimme kaikki samanlaisia, toistemme klooneja. Tarvitsemme erilaisia, toisistaan jyrkästikin poikkeavia mielipiteitä ja näkemyksiä. Kirkossakin. Vasta monenlaisuus ja monimuotoisuus tekee kirkosta kirkon.
     Metsään mahtuu monenlaisia puita. Näytelmä sai minut pohtimaan sitä, miten vahingollista on yrittää sovittaa kaikkia ihmisia samaan muottiin. Samalla se avarsi ajatuksiani ja opetti minua ymmärtämään itseäni, omia juuriani ja omaa historiaani - omaa uskoani.
     Me kohtaamme monenlaisia erilaisia ihmisiä matkallamme. On meistä itsestämme kiinni, haluammeko me oppia heiltä vai survoa heidät ahtaaseen laatikkoon, kaataa erilaiset puut. Jos päätämme, että haluamme oppia, saatamme huomata, että työmme viestinviejänä, lähettinä, onkin helpompaa kuin kuvittelimme.

Minne menet, lähetyslounas?

Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. (Joh. 10:14-16)     
Kaunis pyhäaamu ja lämminhenkinen messu.
Kaunis kattaus ja hyvää ruokaa.
Kauniita kuvia ja Eila-lähettimme tuoreet kuulumiset Thaimaasta.
Miten saattoikaan sattua, että kaikki täydensivät toisiaan niin hyvin!
He, jotka olivat paikalla, saattoivat sen todeta. Ja tuntea. Olen vakuuttunut, että jokainen, joka kuuli, oppi tuntemaan enemmän itseään, toista ihmistä ja Jumalaa.
Mutta entäpä he, jotka syystä tai toisesta eivät olleet paikalla? He, jotka eivät päässeet osallisiksi?
     Tavoitammeko perinteisellä lähetyslounaalla niitä, joita tahdomme tavoittaa?
     Väitän, että emme.
     Ja samalla kun väitän, otan lähetysjohtokunnan puheenjohtajana haasteen vastaan ja haastan myös koko johtokuntamme pohtimaan tätä kysymystä. Maailmamme on monimuotoistunut, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ongelmat olisi ratkaistavissa tai etteikö kysymyksiin löytyisi vastauksia.
     Sillä ruokahan kiinnostaa kaikkia - eikö niin?

Vaellus on alkanut

     Pääsiäisvaellus.
     Ristin tie.
     Palmusunnuntaista pääsiäiseen jatkuvalla matkalla olen itse lähetystyön kohde. Minulle matka ei ole täydellinen, ellen pääse elämään sen jokaista vaihetta päivä kerrallaan. Opiskeluaikana vaelsin kuunnellen Andrew Lloyd Webberin rock-oopperaa Jesus Christ Superstar ja vaikka sitä edelleen kuuntelen ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että JCS on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista teoksista, pelkkä kuuntelu tai esityksen katsominen ei minulle enää riitä. Minun on kuljettava matka itse yhdessä Kristuksen kanssa.
     Tänään, hiljaisen maanantain iltahartaudessa muistelin yhdessä seurakuntamme kanssa Herraamme Getsemanen puutarhassa. Huomenna muistelemme hänen kuulusteluaan, keskiviikkona edessämme on runneltu Kristus. Kiirastorstai ja pitkäperjantai vievät minut vielä syvemmälle, saavat ottamaan sen askeleen, jota en millään haluaisi ottaa, koska joudun sillä askeleella toteamaan oman syyllisyyteni. Mutta se askel minun on otettava, jotta oppisin pääsiäisen merkityksen.
     Pääsiäisaamua ajatellessani mieleeni tulee Alexandre Dumas'n sanat: Ihmisen on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka ihanaa on elää.
     Kyllä, minä olen pääsiäisihminen.

Leipää

Viime sunnuntai oli neljäs paastonajan sunnuntai. Koko messu puhui leivästä, näkökulma vain vaihtui messun edetessä. Alkuvirtenä lauloimme virren 59, joka jo yksinään olisi ollut täydellinen saarna: havainnollinen, puhutteleva, vetoava, omaatuntoa tökkivä.

          Leipää pelloilta maan
          ruumiin ruoaksi saamme.
          Nälästä varjele, Herramme,
          siunaa kylväjät maamme.

Leipä toi mieleeni äidin ja isoäidin ja kaikki edeltävätkin sukupolvet. Se toi mieleeni myös monelle tutun Jean-Francois Millet'n maalauksen Iltakellot - Angelus, jossa pariskunta on pysähtynyt rukoilemaan kesken peltotöiden iltakellojen soidessa. Osuvasti tuohon maalaukseen tutustuin nimenomaan oman äitini ja mummuni kautta.

          Leipää taivaasta tuot,
          meille itsesi annat.
          Sanasta elämän voimaa jaat,
          halki kuoleman kannat.

Jeesus ei kitsastele antaessaan, totesi Olavi-rovasti saarnassaan. Ja näinhän se on: Jeesus ei anna yhtään vähempää kuin elämän. Sen tiesivät meitä edeltäneet sukupolvet, mutta tiedämmekö me?

          Leipää alttarin myös
          syömme keskellä matkaa.
          Väsyneet sielumme elpyvät,
          jälleen jaksamme jatkaa. 

Ymmärsin pyhänä sen mitä vielä vähän aikaa sitten en ymmärtänyt. Ymmärsin mitä minua ennen eläneet tarkoittivat puhuessaan Jumalan sanasta ruisleipänä. Nykypäivän yltäkylläisyydessä yksinkertaisen ruisleivän merkitys unohtuu helposti. Olemme saattaneet unohtaa sanan ja ehtoollisen. Olemme saattaneet unohtaa sen, että ruisleivällä jaksaa pitempään kuin höttöisellä pullalla.

          Leipää merien taa
          eikö kaikille yllä?
          Kristityt, Isämme leivästä
          heille riittäisi kyllä!

Nöyryys. Jeesuksen esimerkin noudattaminen. Tahto antaa omastaan toisen auttamiseksi. Sydämeen syttyvä lähetystyön henki. Pyhän Hengen vaikutusta. Lähetystyössä näkee sen, miten yhä edelleen viisi leipää ja kaksi kalaa riittää tuhansille.

          Leipää taivaasta jaa,
          Kristus, lihaksi tullut!
          Kuuluta kauttamme kaikille:
          Riemuvuosi on tullut!

Tähän työhön meidät on kutsuttu ja kutsutaan joka päivä uudelleen, ja tätä työtä tekevät maailmalla seurakuntiemme nimikkolähetit.

Radio on vaikuttava media

Kolehtiesittelyitä tehdessä oppii paljon. Sekä kolehtikohteesta että 150-200 sanan teksteistä, joilla kohteesta kertoo seurakunnalle. Oman luovuutensa rajojakin pääsee koettelemaan.

      Kiitos siitä, että opetatte meille Jumalan Sanaa. Ponnistelunne tuottavat hedelmää Jumalan kunniaksi! Tämän Sansan ystävänpäivätervehdykseen sisältyneen, Intiasta saadun kuuntelijapalautteen otin tämänpäiväisen kolehtiesittelyn pohjaksi. Tänään kolehti kerättiin radiolähetystyöhön Intian vähemmistökielille Sansan kautta.

     Medialähetystyötä tekevä Sansa tukee Intiassa 15 kielellä tehtäviä kristillisiä radio-ohjelmia. Noiden 15 kielen joukossa on sekä suuria kieliä että vähemmistökieliä. Suomen kieli kuuluisi reilun 1,2 miljardin asukkaan Intiassa vähemmistökielten joukkoon, koska Intiassa kieli on pieni, jos sitä puhuu enintään viisi miljoonaa ihmistä.

     Sansan tekemä radiolähetystyö on muuttanut intialaista yhteiskuntaa. Siihen tuo kuuntelijapalautekin viittasi. Vaikka työtä on paljon eivätkä edistysaskeleet ole loikkia, on rohkaisevaa nähdä edistystä tapahtuvan. Koko ajan. Ja siinä me seurakuntalaiset saamme olla mukana.

     Enemmänkin: Lähetystyössä meidän seurakuntalaisten täytyy olla mukana. Se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme kristittyinä.

Leimattu

Vajaa kaksi vuotta sitten innostuin osallistumaan Jyväskylän yliopiston kielikeskuksen järjestämälle Kolahtaako kulttuurit -kurssille. Kurssilla pääsin tutustumaan siihen, mitä on kulttuurienvälinen viestintä ja katsomaan erilaisista näkökulmista kulttuureita, monikielisyyttä ja vuorovaikutusta.
     Yksi kurssin ensimmäisistä tehtävistä oli määritellä itseämme kirjoittamalla minä olen -alkuisia lauseita. Muistan kirjoittaneeni muun muassa, että olen nainen ja äiti ja ex-fyysikko ja kristitty. Emme keskustelleet näistä määritelmistämme muuten kuin että kurssin vetäjä kysyi meiltä tehtävän jälkeen yhden kysymyksen: kuinka moni meistä oli kirjoittanut olevansa suomalainen.
     Minulle se ei ollut tullut mieleen.
     Miksi ei?
     Ehkä siksi, että minulle se ei ole kiinnostava. Alueet ovat kiinnostavampia kuin valtiot. Rajapinnoilla tapahtuu kiinnostavampia asioita kuin kauempana. Ihmisten ajatukset ovat kiinnostavampia kuin heidän kansallisuutensa, ihonvärinsä tai kieli, jota he puhuvat. Kansallisuuksiltaan heterogeeninen fyysikkoryhmä voi olla yhtenäisempi kuin satunnaisesti valittu joukko samaa kansallisuutta - miksi näin on, se on kiinnostavaa.
     Aika luonnollista siis, että 9.2. käytävissä kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa olen mukana erilaisia rajoja ylittävällä Muutoksen tuuli -listalla!
     Minä olen osa muutoksen tuulta.
     Otin itseeni muutoksen tuuli -leiman, koska avarakatseisuus ja se, että hyväksyy toisen ihmisen, auttavat meitä yhdessä seuraamaan Kristusta, rakentamaan kirkkoamme, menemään kaikkeen maailmaan.

Sillanrakentaja

Rakastan siltoja, olen rakastanut niitä lapsesta saakka. Muistan vieläkin, miltä kuulosti, kun autolla ajoi puisen sillan yli ja laudat kolisivat pyörien alla. Se oli jännittävää ja hieman pelottavaakin. Muistan, miten virittelin laudanpätkistä siltoja isojen kivien väliin; joskus ne kestivät kävellä, joskus taas eivät. Muistan, miten koulumatkoilla nojasin joen yli vievän kävelysillan kaiteeseen, katselin virtaavaan veteen ja nautin tunteesta, että silta liikkui. Muistan miten opiskeluaikana halusin ehtiä rautatiesillan alle ennen junaa, jotta ehtisin tuntea, kun juna meni yläpuolellani...
     Yksi siltamuistoni liittyy erityisesti äitiini: Äiti kuunteli säännöllisesti radiosta ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Tuosta ohjelmasta on lähtemättömästi mieleeni jäänyt Eeva-Kaarina Volasen lausumana Aale Tynnin runo Kaarisilta.

     Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,
     vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
     Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,
     ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
     Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
     joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."

     Minä sanoin: "He tulevat raskain saappain, multa-anturoin -
     miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
     sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?"

     Ja Jumala sanoi: "Verellä ja kyynelillä vain.
     Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan -
     pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
     Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
     he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
     Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
     joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
     Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
     ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet."

Elämme tänään ekumeenisen rukousviikon seitsemättä päivää. Kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa on vietetty maailmassa jo yli 100 vuoden ajan, meillä Suomessakin säännöllisesti vuodesta 1964. Rukousviikolle tuotettu yhteinen aineisto kokoaa kaikki maailman kristityt samojen raamatunkohtien äärelle pohtimaan samoja asioita ja rukoilemaan saman päämäärän puolesta. Tällä rukousviikolla meidät on kutsuttu yhdessä julistamaan Jumalan suuria tekoja. Me voimme keskittyä siihen, mikä meitä yhdistää ja sen kautta rakentaa siltoja toistemme välille ja ympäröivään maailmaan. Jumalan kunniaksi.
     Sillanrakentajan on otettava huomioon maaston muodot, käyttäjien tarpeet, ympäristövaikutukset ja -arvot sekä asukkaiden äänet. On asioita, joiden yli hän ei voi kävellä. Aivan samoin meidän kristittyjen on toimittava, kun rakennamme siltaa lähimmäisemme luokse. Emme voi ylimielisesti rynnätä, vaan meidän on kunnioitettava häntä, jonka luokse olemme menossa.
     Kunnioitus ilmenee nöyryytenä - eivätkä nöyryys ja orjuus ole toistensa synonyymeja.