"Lähtekää nyt täyttämään tehtävänne."

Tänään sain kunnian olla mukana itsenäisyyspäivän seppeleenlaskussa.
     Sotaveteraanin tyttärenä minua koskettivat kirkossa luetut sanat:
     Seppelpartion jäsenet. Viekää sankarihaudalle tämä viestimme: Me kunnioitamme teidän muistoanne ja tahdomme tehdä kaikkemme isänmaamme vapauden ja itsenäisyyden sekä maailman rauhan puolesta. Uskomme, että Suomen yllä saavat aina liehua vapaan maan tunnusmerkkeinä siniristiliput. Lähtekää nyt täyttämään tehtävänne.
     Täyttämään tehtävänne.
     Tehtävää pohdin seisoessani muistomerkin edessä.
     Mietin palvelutehtävää.
     Mietin, mitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet.
     Mietin, mitä oma isäni on tehnyt.
     Mietin, mitä itse olen valmis tekemään. Tähän kysymykseen en löytänyt vastausta.
     Ehkä vastaus löytyy tänään lauletusta virrestä: Sinä, Herra, saatat mielet avartaa, että ymmärrämme: on yhtä koko maa (virsi 581:4).
     Ymmärtää se, että me kaikki olemme yhtä, voi johdattaa meidät palvelemaan toinen toisiamme. Se voi auttaa meitä tunnistamaan oman tehtävämme kristittynä ja lähettää meidät täyttämään sitä tehtävää, johon meidät on kutsuttu.

"Motho ke motho ka batho"

Tänään, kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina, tuomiosunnuntaina, Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina vietin Jyväskylän rovastikunnan lähetyspyhää Muuramessa.
     Märkä lumisade unohtui, kun kuulin Suomen Lähetysseuran Maria Stirlingin terveisiä Botswanasta: "Motho ke motho ka batho. - Ihminen on ihminen vain yhteydessä toiseen ihmiseen."
Yhteys. Voimien yhdistäminen. Kun maailmaa katsoo yksin, ongelmat näyttävät suuremmilta kuin ovatkaan. Miten usein me yltäkylläisyyteen turtuneet unohdamme yhteyden toiseen ihmiseen! Miten paljon me saavuttaisimmekaan, kun kulkisimme yhdessä ja muistaisimme afrikkalaisen sananlaskun tavoin, että jos haluamme saavuttaa paljon, meidän täytyy kulkea yhdessä!
     "If you want to go fast, go alone. If you want to go far, go together.”
     Kun ei omista paljon, pystyy tekemään paljon sillä, mitä omistaa. Oli silmiä avaavaa nähdä, että Botswanassa seurakunta todella on seurakuntalaisten oma: Ihmiset välittävät siitä, mitä seurakunnassa tapahtuu. Nuoret järjestävät itse itselleen itsensä näköistä tekemistä.
     Vähemmän on oikeasti enemmän.
     Yhdessä olemme enemmän.
     Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. 
     Tässä olisi meillä paljon oppimista. Meillä, jotka olemme tottuneet siihen, että joku tekee asioita puolestamme.
     Siksi juuri tänään tahdon pyytää päivän synnintunnustusrukouksen sanoin: "Auta minua olemaan elävä jäsen seurakunnassasi!"

"Minä kastan sinut..."

Joskus elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita, jolloin tuntee olevansa elämän perusasioiden äärellä. Tämä päivä oli minulle yksi niistä.
     Sain olla messussa siunaamassa nuorta naista, joka kasteessa liitettiin Kristuksen kirkkoon ja Toivakan seurakunnan jäseneksi.
     Muistin omien lasten kastetta. Muistin kummilapsen kastetta. Mietin myös omaa kastettani. Niitä pitää itsestäänselvyyksinä, ei niitä juuri ajattele.
     Ei samalla tavalla kuin tänä päivänä, kun kaste johdatti minut virteen 959:

     Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
     elämän ilo, valo ja lämpö,
     rohkeus, toivo, rohkeus, toivo –
     läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä. (Virsi 959:3)

     Lähteä elämään, työhön, ja jakaa
     toisien kanssa rukiinen leipä,
     eilisen huoli, huomisen toivo –
     kasvaa niin Jumalan valtakunta, Kristus meissä. (Virsi 959:4)

Seurakunta, Kristuksen kirkko, tuli minulle elävämmäksi kuin ennen. Näin sen kastetun silmissä.

"Ruvetaan kristityiksi"

"Ruvetaan kristityiksi", vastasi tutkijaopettaja Mikko Malkavaara Kirkon monikulttuurisen työn neuvottelupäivillä Keravalla kysymykseen seurakuntien työn kehittämisestä.
     Juuri niin.
     Tai siis miten niin ruvetaan? Enkö minä jo ole?
     Mutta näkyykö se?
     Siinäpä kysymys.
Jyväskylän rovastikunnan lähetystyön toimikunnan jäsenenä minulle järjestyi hieno tilaisuus päästä osallistumaan monikulttuurisuuspäiville. Tunsin itseni etuoikeutetuksi - en missään tapauksessa kuokkavieraaksi - kun luottamushenkilönä sain olla koulutuksessa, jossa lähes kaikki muut olivat seurakuntien ja hiippakuntien työntekijöitä. Toisaalta oli myös sääli, että luottamushenkilöt olivat kovin pieni vähemmistö. Olisiko tässä yksi mahdollisuus seurakuntien työn kehittämiseksi?
     Keskustelut ja työpajat avasivat silmiäni, ja maailmankuvani avartui taas rahtusen. Opin vieraudesta ja vieraanvaraisuudesta, osallisuudesta ja osattomuudesta, rajoista ja rajojen murtamisesta, kuuntelun ja keskustelun merkityksestä, identiteetistä, uskontodialogista, rohkeudesta, rakkaudesta.
     Mieleeni jäivät erään nuoren naisen sanat, kun hän kuvasi kristinuskoa taloksi, jossa eri tavoin ajattelevat kristityt asuvat eri huoneissa.
     Päivien aikana sain myös kirkastettua itselleni ajatuksen siitä, että monikulttuurisuus on enemmän kuin kielten ja kansallisuuksien moninaisuutta. Tämän muistaminen antaa mahdollisuuden kasvaa kohti avointa seurakuntaa.
     Ja silloin on ruvettu kristityiksi.

"Eväät levälleen"

Osallistuin viime pyhänä 8.10. Lapuan hiippakunnan Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivään Alajärvellä, lapsuuden kotiseurakunnassani, ja valinnut ryhmätyöryhmäkseni sen, jonka otsikko kuului kutsussa Nähdäänkö viikon päästä - evästä arkeen. Ennen kuin ehdimme aloittaa, ryhmän vetäjä, diakoni Ulla Anttila korjasi pitkän otsikon muotoon Eväät levälleen. Hän sanoi sen sopivan paremmin tehtäväämme: helmien jakamiseen siitä, miten messu avautuu ulospäin. Siis eväät levälleen!
     Jos olen ihan rehellinen, kuulin otsikon kyllä ensiksi evät levälleen.
     Sekin olisi sopinut.
     Koska ryhmätöitä edeltäneestä messusta Gabrielin kirkosta lähdin ulos käsivarret ja kädet avoimina, levällään. Iloisena. Innostuneena.
     Kirkkoherra Ari Auranen oli saarnapuheessaan pohjustanut ryhmätöitä pohtimalla, mitä on vapaus. Onko vapaus sitä, että olemme vapaat jostakin vai sitä, että olemme vapaat johonkin?
     Vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal. 5:1).
     Ymmärsin nyt nuo Paavalin sanat. Synnistä vapaana kristitty on vapaa tekemään hyvää. Levittämään sitä, mitä on lahjaksi saanut. Rakkautta. Diakonin ja evankelistan tavoin. Palvellen ja julistaen.
     Ulla-diakoni sanoi Eväät levälleen -ryhmän olevan niille, joilla on diakonin ja evankelistan sielu.
     Diakonin ja evankelistan sielu. Se oli osuva määritelmä. Se kuvasi juuri sitä innostusta, mitä itsekin koin, kun kävelin lapsuuskirkostani ulos. Minä olin aivan innoissani! Halusin rynnätä tekemään jotakin, mitä tahansa!
     Seurakuntana voimme yhdessä saada yhteisestä innostuksesta paljon aikaiseksi ilman, että kenenkään tarvitsee puurtaa yksinään itsensä näännyksiin. Pienistä pisaroista kasvaa virta, pienistä neliöistä tulee suuri peitto, pienet teot muuttavat maailmaa, yhteiseen pöytään levitetyt eväät ruokkivat monia. Ja kun messusta voi lähteä ulos rauhassa, iloiten, pieniin tekoihin johtavat pienet kohtaamiset tapahtuvat kuin luonnostaan, pakottamatta, vaivattomasti.
     Ari-kirkkoherra muistutti meille, että se, millä mielellä lähdemme kirkosta ulos, vaikuttaa siihen, miten tulemme uudestaan.
     Niin totta.
     Kun katselin, miten ristikulkueesta heitettiin ylävitosia yksittäisten seurakuntalaisten kanssa, ajattelin, että tähän kirkkoon moni tulee uudestaan. Tässä messussa moni tuli lämpimästi kohdatuksi. Rukouksessa, musiikissa, palvelussa. Jumalan viesti soi ja jäi soimaan.
     Minun sisälleni jäi soimaan kiitosvirsi 126. Se lapsuudesta tuttu, jonka ansiosta aloin rakastaa urkuja. Se, jossa keskiosan hiljaisen pyynnön jälkeen tajuntaan räjähtää oivallus:
     Sinä yksin olet pyhä,
     sinä yksin olet Herra,
     sinä yksin olet korkein,
     Jeesus Kristus,
     Pyhän Hengen kanssa
     Isän Jumalan kunniassa.
     Aamen.
---
Vasta pitkän ajan päästä, kotimatkalla, tajusin, miten hullua oli se, että minua hoiti nyt se sama seurakunta, josta olin 18-vuotiaana lähtenyt ovet paukkuen...
     Herrallamme on huumorintajua!

Täytä palvelijasi ilolla!

Otsikko on lainaus psalmirunoilijan sanoista (Ps. 86:4).
     Täytä palvelijasi ilolla!
     Menneellä viikolla lähetystyön johtokuntamme pohti tulevan vuoden toimintasuunnitelmaa. Halusimme palata touhuamisen sijasta perusasioihin: opettamiseen, kohtaamiseen, elämiseen kristittyinä. Miten sen tekisimme? Miten opettaa ilman luennoinnin tuntua? Miten kohdata ilman järjestettyjä tilaisuuksia? Miten elää luontevasti kristittynä?
     Ratkaisun avaimiin pääsin käsiksi, kun vietin tyttäreni kanssa viikonvaihteen Helsingissä:
     Menomatkalla IC-junan leikkivaunussa näin, miten eri ikäiset lapset löysivät leikkiessään keskinäisen yhteyden. Leikkivaunun leikkijuna sai kuin vahingossa kuljettajan, matkustajat ja matkatavarat. Jokainen sai rakentaa leikkiä omalla jutullaan, ideoita ei tyrmätty, kukaan ei pomottanut. Konttausikäistäkään ei jätetty ulkopuolelle. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten nopeasti toisilleen tuntemattomat lapset voivatkaan löytää yhteisen ilon ja yhteyden toistensa kanssa. Ilman ennakkoluuloja tai ennakko-oletuksia.
     Riverdance Hartwall Arenalla oli voimaa, taitoa, huippuunsa hiottua tekniikkaa ja näyttävää estetiikkaa, mutta erityisesti iloa. Riverdance osoitti, että ilo on onnistumisen edellytys. Ilo kuvastui ryhmän kasvoilta ja liikkeistä. Esitys oli oodi ilolle!
     Herra, täytä palvelijasi ilolla! Oikea suunta ja oikeat sanat löytyvät, kun ennakkokäsitykset eivät niitä ole estämässä.

Mens sana in corpore sano

Toteutuuko yliopistomaailmassa sanonta: ”Mens sana in corpore sano” – Terve sielu terveessä ruumiissa? kysyi Jyväskylän yliopiston uusi rehtori Keijo Hämäläinen avajaispuheessaan eilen 6.9. Samaan hengenvetoon hän jatkoi, että johdon tehtävänä on huolehtia siitä, että yliopistolla on terve sielu terveessä ruumiissa.
     Mieleni palasi tuohon kysymykseen monta kertaa eilisen illan aikana, kun kirkkoneuvoston kokouksessa keskustelimme kirkon rakenteesta ja kirkon tulevaisuudesta.
     Onko kirkon sielu terve?
     Tuntui jotensakin kummalliselta, suorastaan kerettiläiseltä, esittää tuo kysymys, vaikkakin vain oman pään sisällä. Eihän tuollaista voi kysyä.
     Mutta silti kysymys ei jättänyt minua rauhaan.
     Yliopistoissa on innostuneita, uteliaita, intohimoisia tutkijoita, jotka vievät tiedettä eteenpäin tukeutuen aiemmin tutkittuun ja kyseenalaistaen sen. Missä ovat ne innostuneet, uteliaat ja intohimoiset ihmiset, jotka vievät kirkon ilosanomaa eteenpäin tässä maailmassa? Onko rakenne tukehduttanut heidät? Vienyt voimat? Ovatko he jääneet loukkuun?
     Niin, ehkä tuo ei ollutkaan loppujen lopuksi niin tyhmä kysymys.