Me saavuimme juhlimaan

Osallistuin eilen kirkkokahveille, jotka oikeastaan olivat syntymäpäiväjuhlat. Tilaisuus oli lämminhenkinen, lähetyshenkinen ja erityisesti yhteiskristillinen. Vieraita, kahvittelijoita oli paitsi omasta seurakunnastamme myös vapaista suunnista. Kaikki mahtuivat saman katon alle ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Iloitsin siitä.
     Lauloimme yhdessä. Kuulimme kertomuksia, tarinoita ja sattumuksia Venäjän-lähetysmatkoilta. Kuulimme Niinan laulavan. Kuulimme siitä, mihin kaksi tavallista kättä pystyy, miten jokin pienen pieni seikka saattaa johtaa valtavaan muutokseen. Kaikki tämä yhdessä valoi rohkeutta ja uskoa tulevaan. Sekin teki iloiseksi.
     Kolmas asia, josta iloitsin, oli se into, jolla juhlavieraat halusivat tukea seurakuntamme nimikkolähetin ja Kylväjän työtä Itä-Siperiassa, Jakutian tasavallassa. Samuel, kuljemme rinnallasi ja rukoilemme sinun ja työsi puolesta!
     Kiitos, Sointu, juhlistasi! Monia armorikkaita vuosia sinulle!

I have a dream!

"I have a dream!" oli myös tämäniltaisen Ilta Lauran kanssa -talk shown otsikko. Ilta oli Toivakassa, Upilla. Se ei ollut elämäni ensimmäinen Ilta Lauran kanssa. Se oli toinen. Ensimmäisen olin kokenut Jyväskylässä Rentukassa pari vuotta sitten, ja siitä illasta asti on lompakossani kulkenut tämä saamamme raamatunlause: Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh. 6:35)
     Ilta Lauran kanssa oli jättänyt jäljen.
     Ilta Lauran kanssa jätti jäljen myös tänä iltana. "I have a dream!" laittoi miettimään omia unelmiaan. Se laittoi miettimään sitä, onko minulla unelmia.
     Yksi unelmani on se, että Toivakan seurakunta olisi joskus sellainen kuin tuhkakeskiviikkona 2014 valtuustoseminaarissa kertomassani sadussa seurakunnan työntekijöille ja luottamushenkilöille maalailin:

Olen nyt vajaan vuoden ollut seurakunnan lähetystyön johtokunnan puheenjohtaja ja minusta tuntuu, että meillä on sellainen johtokunta, joka jakaa unelmani.

"I have a dream!" antoi energiaa.
"I have a dream!" antoi siivet.
"I have a dream!" vakuutti, me pystymme.

Kiitos Laura!
Ja kiitos Lauran vieraat: Pirkko-Liisa, Arja ja Jari-Pekka!

Erilaisia tehtäviä

Työtehtäviä, kotitehtäviä, talkootehtäviä. Lupauksia, velvollisuuksia, tarjoutumisia. Aikaan sidottuja tehtäviä ja aikatauluttamattomia tehtäviä. Helppoja rutiinitehtäviä, haastavia tehtäviä. Tehtäviä jotka voi delegoida, tehtäviä jotka on tehtävä itse.
     Kristittyinä meillä on palvelutehtävä. Jokaisella omamme. Sen on Isämme Jumala meille syntymässämme antanut, ja hän odottaa meidän hoitavan sen niin hyvin kuin pystymme. Siten voimme jokainen viedä ilosanomaa eteenpäin. Ei lähetystyö pelkkiä julistustehtäviä sisällä, vaan tarvitaan sihteereitä, emäntiä, autonkuljettajia, teknikoita, graafikoita, liikunnanohjaajia, sähköasentajia, siivoojia, lastenhoitajia, opettajia... Meitä kaikkia. 
     Tämän päivän epistolatekstissä Paavali puhui omasta tehtävästään: Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto. Mutta jos jään tähän elämään, siitä hyötyy tehtäväni. En tiedä, kumman valitsisin, olen kahden vaiheilla. Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon. (Fil. 1: 21-24)
     Teidän vuoksenne. 
     Paavalilla oli tehtävä. Vankilasta käsin hän tsemppasi filippiläisiä kehottaen heitä hoitamaan omat tehtävänsä nurisematta ja iloitsemaan Herrassa.
     Tunnustan tunteneeni piston sydämessäni.
     Mutta samalla Paavalin esimerkki kannusti: jos kerran Paavali vankilassa, niin kyllä minäkin!

"Riennä riemuin eespäin vaan"

Aina ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko.
     Hannu Musakka lauloi tänään 70-vuotisjuhlakonsertissaan: Riennä riemuin eespäin vaan tietä Jumalasi, joskin löydät määrämaan vasta kuollessasi!
     Noin oli laulettu seurakunnan poikakerhon lopuksi 1950-luvulla. Pystyinkin erittäin elävästi näkemään silmissäni, miten reippaat poikakerholaiset tuota laulua lauloivat. Aikansa kuva.
     Kaipa tuo voisi toimia vielä nytkin. On vain niin, että usein matkantekomme on sellaista vastatuuleen ja ylämäkeen paarustamista, että siitä on riemumieli kaukana. Paljon helpompi olisi vaihtaa suuntaa tai ainakin lysähtää istumaan niille sijoilleen kuin jatkaa matkaa eteenpäin. Ylipäänsä jatkaa, rientämisestä ja riemumielestä puhumattakaan.
     Lähetystyössä yhtä eteenpäin vievää askelta seuraa monesti kaksi askelta taaksepäin. Silloin kysytään lujuutta pysyä tiellä. P.J. Hannikaisen laulu jatkuu: Ällös pelkää yötä maan: taivaan tähdet loistaa! Luota Herraan Jumalaan, Hän voi varjot poistaa!
     Luota.
     Usko.

Messu on lähetystyötä

Seurakuntamme on sitoutunut jumalanpalveluselämän kehittämiseen. Uudistuksia on tehty, ja tänä vuonna erityisesti on panostettu opitun syventämiseen. Tänään meitä luottamushenkilöitä ja työntekijöitä olivat kouluttamassa Markku ja Johanna Sarento Hengen uudistus kirkossamme ry:stä. He opettivat ja johdattivat keskustelua yhteyden messusta. Sen jälkeen osallistuimme yhteyden messuun.
     Tekemällä oppii parhaiten.
     Toteamus on minulle tuttu 4H-toiminnasta. Mutta toimii se muussakin kontekstissa. On mielenkiintoista, että teoriassa olen osannut sen, mitä koulutuksessa kuulin messun kehittämisestä. Tai ehkä olisi oikeampi sanoa, että messun kehittämisen kolme ulottuvuutta eivät tuntuneet minusta vierailta. Messun kontekstuaalisuus, yhteisöllisyys ja hengellisyys. Samoihin teemoihin olen törmännyt ennenkin. Vielä useammin olen vastaavaa kuullut opetuksen kehittämisestä tai viestinnästä puhuttaessa. Mitä sanotaan, miten sanotaan ja syntyykö vuorovaikutusta, kolahtiko.
     Tunsin tänään sisäistäneeni, oppineeni jotakin. Nyt on aika ottaa seuraava askel ja lähteä soveltamaan. Ja oppimaan samalla lisää. Oppimaan lisää siitä, että silloin kun nuo kolme ulottuvuutta, kontekstuaalisuus, yhteisöllisyys ja hengellisyys, ovat olemassa ja tasapainossa, messu on yhteyden messu. Silloin messussa Sana ja seurakuntalaiset kohtaavat toisensa ja vuorovaikuttavat keskenään sanan kautta. Silloin messu hengittää.
     Ja silloin messu on lähetystyötä. Silloin messu antaa seurakunnalle ja seurakuntalaiselle välineet tehdä lähetystyötä, mennä ja tehdä.

"Ei väkisin vaan intohimosta"

Otsikko on lainaa Seinäjoen kaupunginteatterilta. Tuo lausahdus kolahti minuun reilu kolme vuotta sitten ja kolahtaa edelleen aina vastaan tullessaan. Tänään se tuli vastaani messussa Toivakan kirkossa. Evankelisen lähetysyhdistyksen, ELY ry:n aluepappi Erja Kalpio puhui saarnassaan intohimosta, innostuksesta, uskalluksesta, rohkeudesta - elämästä, elämään heittäytymisestä. Rakkaudesta.
     Kirkkokahveilla Erja kertoi kuvin ja sanoin ELYn lähetystyöstä Venäjän Karjalassa, Vienan Kemissä. Kuvat kertoivat koskettavasti siitä luontevasta, sisäänrakennetusta vieraanvaraisuudesta, jota kirkkohallitus on Vieraanvaraisuuden kirkko hankkeen avulla yrittänyt saada esiin meilläkin. Ja miten helppoa se toisille on: Ei väkisin vaan intohimosta.
     Kuvista näki myös sen, että rospuuttoaikana saa harvoin kauniita ulkokuvia. Huhtikuinen Vienan Karjala näyttäytyi harmaana ja ankeana. Monesti ankeat asiat haluaa unohtaa, mutta näistä kuvista yhden haluan ehdottomasti muistaa: Vienan Kemin kirkon, rakennuksen joka aikaisemmin oli ollut apteekki.
     Miksi haluan sen muistaa? Siksi, että kuva toi minun mieleeni oman opiskeluaikani fysiikan laitoksen entisessä leipomossa ja pesulassa Nisulankatu 78:ssa Jyväskylässä. Tuossa osoitteessa yhteisöllisyys oli yhteisöllisyyttä eivätkä ahtaus ja epäkäytännöllisyys tukahduttaneet tutkijoiden innostusta ja ideoita. Katse oli suunnattu eteen- ja ylöspäin: Ei väkisin vaan intohimosta.
     Vieraanvaraisuus ja yhteisöllisyys, seurakuntalaisuus ja kirkkoon kuulumisen kokemus eivät ole kiinni ulkoisista puitteista. Eikä lähetystyön tekeminen ole kiinni rahasta. Avainsana on rakkaus.

Kaksi tavallista kättä

Lämmin elokuun ilta seurakuntalaisten kotona. Kohtaamisia ja kuulumisten vaihtoa ulkona puutarhassa kahvin ja marjapiirakan ääressä. Taustalla luonnon ääniä ja rekkojen jyrinää. Mukana nimikkolähettimme Samuel, jonka kanssa helluntaina jo skypetimme. Nyt saatoimme keskustella hänen kanssaan ihan livenä, kasvotusten.
     Samuel kertoi, että hänen ominta aluettaan on puhua ihmisten kanssa. Sen tunsi. Myös aikaisemmin aamulla ja päivällä tehdyillä kouluvierailuilla. Hän evankelioi vastatessaan kysymyksiin, joista erityisen mieleenpainuva oli erään pikkukoululaisen kysymys: Mistä sen tietää, että Jumala puhuu minulle?
     Sen tietää. Omia ajatuksiaan ajattelee tietoisesti. Jumalan puheesta, vastauksesta tai kehotuksesta tulee tietoiseksi.
     Mietin tuota kysymystä itsekin istuessani Puikkosten pihanurmikolla. Mietin sitä kuunnellessani, miten Jumala oli pikkuhiljaa, kolmen vuoden aikana valmistanut Samuelia työhön Itä-Siperiassa. Mietin sitä - ja miettiessäni harasin samalla vastaan: ei voi olla, että siviilityöni ei olisi minulle se työ, jota minun pitäisi tehdä. Jopa tuo siviilityö-sana, joka ensimmäistä kertaa elämässäni tuli minua vastaan, alkoi puhutella.
     Minua puhuttelivat myös Pekka Simojoen laulun sanat: Kaksi tavallista kättä Jeesus työhön lähettää. Kuinka paljon tekemättä ilman niitä täällä jää! Kaksi tavallista jalkaa Hän voi ottaa jaloikseen. Niillä taivasmatka alkaa joka aamu uudelleen.