Kaksi tavallista kättä

Lämmin elokuun ilta seurakuntalaisten kotona. Kohtaamisia ja kuulumisten vaihtoa ulkona puutarhassa kahvin ja marjapiirakan ääressä. Taustalla luonnon ääniä ja rekkojen jyrinää. Mukana nimikkolähettimme Samuel, jonka kanssa helluntaina jo skypetimme. Nyt saatoimme keskustella hänen kanssaan ihan livenä, kasvotusten.
     Samuel kertoi, että hänen ominta aluettaan on puhua ihmisten kanssa. Sen tunsi. Myös aikaisemmin aamulla ja päivällä tehdyillä kouluvierailuilla. Hän evankelioi vastatessaan kysymyksiin, joista erityisen mieleenpainuva oli erään pikkukoululaisen kysymys: Mistä sen tietää, että Jumala puhuu minulle?
     Sen tietää. Omia ajatuksiaan ajattelee tietoisesti. Jumalan puheesta, vastauksesta tai kehotuksesta tulee tietoiseksi.
     Mietin tuota kysymystä itsekin istuessani Puikkosten pihanurmikolla. Mietin sitä kuunnellessani, miten Jumala oli pikkuhiljaa, kolmen vuoden aikana valmistanut Samuelia työhön Itä-Siperiassa. Mietin sitä - ja miettiessäni harasin samalla vastaan: ei voi olla, että siviilityöni ei olisi minulle se työ, jota minun pitäisi tehdä. Jopa tuo siviilityö-sana, joka ensimmäistä kertaa elämässäni tuli minua vastaan, alkoi puhutella.
     Minua puhuttelivat myös Pekka Simojoen laulun sanat: Kaksi tavallista kättä Jeesus työhön lähettää. Kuinka paljon tekemättä ilman niitä täällä jää! Kaksi tavallista jalkaa Hän voi ottaa jaloikseen. Niillä taivasmatka alkaa joka aamu uudelleen.