Tähän laitan pisteen

Aloitin tämän blogini maanantaina 16.3.2015 tekstillä Paha paikka? Tänään, palmusunnuntaina 25.3.2018, kolme vuotta myöhemmin laitan tälle pisteen. Olenko siis löytänyt vastauksen kysymykseen, mitä on lähetystyö?

     Aamu aamulta hän herättää minut,
     herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. (Jes. 50:4)

Olen löytänyt näkökulmia lähetystyöhön. Olen oppinut itsestäni ollessani itse lähetystyön kohteena. Olen päässyt paikkoihin, joihin en olisi koskaan osannut itseäni edes kuvitella. Olen saanut muistoihini kokemuksia, joista saan iloa joka päivä.
     Mutta matkalla olen edelleen.
     Koska kysymykseen, mitä on lähetystyö, ei voi antaa yhden lauseen mittaista vastausta. Lähetystyötä on mahdoton kutistaa niin pieneksi. Se laajenee, rönsyilee ja elää.
     Ja siksi siitä jaksaa innostua.

"Tee mulle leipä!"

Äiti, tee mulle leipä! Kuopuksen tuttu pyyntö. Hymyillen sanottu ja hymyillen otettu vastaan. Kaksi voideltua ruisleipäpalaa, päälle kinkkua, juustoa ja neljä viipaletta kurkkua. Aina tässä järjestyksessä.

Sanasi on meille leipää,
sanasi on elävää.
Sanallasi meitä ohjaa,
lohduta ja kotiisi vie. (Virsi 952:1)

Ruamjai-kuoron laulaessa messussa Kangasniemen kirkossa tänään, leipäsunnuntaina, ajatukseni vievät minut lapseni leivästä omaan lapsuuteeni. Mieleeni nousee muistikuva isäni tekemistä voileivistä. Ruisreikäleivästä leikattu palanen, jonka päällä oli voita ja joka oli viilletty puukolla kammaksi, niin että siitä saattoi sormin taittaa viipaleita suupaloiksi. Miten hyvältä ne viipaleet maistuivat! Paljon paremmilta kuin leipä, jota piti haukata.

Sanastasi viljaa kasvaa,
lainehtii jo peltomaa.
Sanassasi meidät kohtaa,
armahda ja valaise tie. (Virsi 952:2)

Ehkä isäni tekemä voileipä maistui niin hyvältä, koska se oli tehty ja annettu rakkaudella. Yksinkertainen voileipä kantoi arvokasta sanomaa: viestiä Kristuksen rakkaudesta. Sitä leipä tekee tänäkin päivänä.

"Maasta se pienikin ponnistaa!"

Vai ponnistaako?
     Pienen seurakunnan lähetystyö voi pienuutensa ansiosta pystyä tekemään paljon. Pienuus tekee ketteräksi. Pienuudessa kukoistaa talkoohenki.
     Pieni voi kuitenkin väsyä.
     Mistä pieni saa uutta voimaa silloin, kun kaikki entinen on kulutettu loppuun? Pieni ei jaksa kantaa mukanaan vara-akkua, jolla selviäisi sen aikaa, että toinen akku latautuu. Pienen pitäisi pystyä latautumaan ja toimimaan samanaikaisesti. Noin voi kyllä tehdä, ei se mahdotonta ole. Silloin vain menettää ketteryyden.
     Kirjassaan Sana tulee näkyväksi Björn Vikström kirjoittaa: Me kirkkona olemme vaeltava kansa, emme paikoilleen jähmettynyt instituutio.
     Tuo ajatus rohkaisee. Se antaa pinnan, josta ponnistaa. Jospa se auttaisi meitä jokaista pientä keksimään, miten voimme säilyttää toimintakykymme, ketteryytemme ja talkoohenkemme.

Ystävyydellä, Jeesus

Ystävänpäivä ja tuhkakeskiviikko. Jopa ylitsepursuavaa ystävien muistamista ja paastonajan ensimmäinen päivä. Ilosta riehakkuutta ja nöyrää katumusta. 
     Ristiriitaiset tunteet valtaavat mieleni: mitä tässä oikein pitäisi tuntea?
     Pitäisi!
     Väärin. Tänä päivänä saa tuntea sekä iloa että katumusta. 
     Sillä juuri ystävyyshän liittyy tähän päivään: Sinä, Herra, olet armollinen kaikille etkä inhoa ainoatakaan niistä, jotka olet tehnyt. Sinä katsot ihmisten syntien ohitse, että he tekisivät parannuksen. (Viis. 11:23-24)
     Tänä päivänä voin kääntää katseeni tekemisiini ja tekemättä jättämisiini ja katua. Voin pyytää anteeksi. Voin lähteä seuraamaan Jeesusta ja nöyrästi kulkea hänen kanssaan Jerusalemiin.
     Samalla matkalla voin kuitenkin myös kohdata ihmisiä ja hymyillä. Katumus ei sulje pois iloa eikä ilo vesitä katumusta. Kumpikin tunne on sallittu ja oikein.

Kipinä

Se on jotakin muuta kuin tavanomainen kirkko.
     Sen ikkunoista ei näe lumisia puita tai sinistä taivasta.
     Sen penkeissä ja tuoleissa ei tarvitse istua suorissa riveissä tai säännöllisissä puolikaarissa.
     Siellä voi valita, istuuko tuolissa, nojatuolissa vai keinutuolissa, sohvassa vai ikkunanvieruspenkillä, matalan vai korkean pöydän ääressä, ryhmässä vai erillään.
     Se on Jyväskylän seurakunnan Sepän Kipinä.
     Sepän Kipinä oli aivan täydellinen paikka tämän päivän aiheelle Jeesus herättää uskon.
     Uskoa ei voi käskeä, totesi pappi Niina Kari johdantosanoissaan. Niina Karin ja Heikki Ilolan välinen keskusteleva saarna herätti itseäkin miettimään, miten kasteessa lahjaksi saatu uskon siemen voi alkaa kasvaa eri ihmisissä eri aikoina ja eri tavoin. Se opetti myös, miten kristitty voi lähteä ulos maailmaan kirkon turvallisten seinien sisäpuolelta. Ei tuputtamaan vaan kohtaamaan.
     Jyväskylän seurakunta on ottanut hienon, Sepän Kipinän muotoisen askeleen kohti ihmisiä! 

"Saanko tulla sinun viereen istumaan?"

Saanko tulla sinun viereen istumaan? kysyi minulta lievästi kehitysvammainen nainen ystävällisesti hymyillen tänään Hartolan kirkossa.
     Sydämessäni läikähti.
     Tällainen on vieraanvarainen kirkko. Tällainen on hyväksyvä kirkko. Tällaiseen kirkkoon haluan kuulua ja sen viestiä viedä eteenpäin. Tällaista kirkkoa haluan olla edelleen rakentamassa.

*Autuas se kansa, jonka Jumala Herra on. (Ps. 33:12)
     Hartolassa kirkko sitä kiertävine hautausmaineen on todella keskellä kylää: heti kadun toisella puolella ovat arjen tärkeät kaupat, pankki ja kioski. Edes mikään puistoalue ei erota seurakuntaa muusta elämästä. (Toivakassa vastaava tilanne syntyisi, jos kirkon löytäisi Perälän aulasta!) Ei siis mikään ihme, että minut, toisesta kunnasta, toisesta maakunnasta ja toisesta hiippakunnasta tullut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.


*Sinun tykösi, Herra, minä ylennän sieluni. (Ps. 25:1)
     Tänään, kasteen lahjan sunnuntain perhemessussa Hartolassa erityisesti kutsuttuina olivat kaikki viime vuonna kastetut. Oli suuri ilo olla osallisena näiden pienten juhlapäivässä.


*Sillä yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla. (Ps. 84:11)
     Kirkonkellojen kutsun oli kuullut moni. Kirkossa oli kaiken ikäisiä: vauvoja, isompia lapsia, nuoria aikuisia, työikäisiä, vanhuksia. Kirkossa oli ainakin yksi maahanmuuttaja ja pari kehitysvammaista, oli yksin tulleita, pariskuntia ja perheitä. Tänään koolla ollut seurakunta vaikuttikin olevan hyvin kattava läpileikkaus kunnan asukkaista. 

---
*Raamatunlauseet ovat Hartolan kirkon parvien reunatekstit. Vuoden 1933 suomennos.

Joh. 3:16

Miten joulu meni?
     Tähän kysymykseen saa usein vastata, kun tapaninpäivän jälkeen palaa töihin. Turha alkaa selittää, että joulu jatkuu loppiaiseen. On helpompi vain vastata lyhyesti, että kiitos hyvin.
     Vaikka juuri näinhän ei pitäisi tehdä. Ei pitäisi vaieta. Rakkaudesta pitäisi kertoa. Sitä pitäisi viedä eteenpäin. Kärsivällisesti.
     Jouluaatto on odotusta täynnä. Jouluyönä riemu on täysimmillään. Joulupäivä kuluu hiljaisen ihmetyksen vallassa vauvaa ihastellen. Mutta jo toisena joulupäivänä, tapaninpäivänä, arki vyöryy päälle: Jeesuksesta todistava Stefanos kivitetään kuoliaaksi. Uskon vuoksi kärsitään ja kuollaan.
     Minne ilo katosi niin äkkiä?
     Ihmisen kärsimättömyys tuli väliin.
     Tänään on kolmas joulupäivä: Apostoli Johanneksen päivä. Rakkaudelle omistettu päivä. Johannes puhuu Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan.
     Sitä rakkautta ei pysty käsittämään, mutta sitä rakkautta kristitty on velvollinen viemään eteenpäin ja levittämään ympärilleen. On kerrottava seimeen syntyneestä, ristillä kuolleesta ja ylösnousseesta Vapahtajasta.
     Iso haaste.
     Ilmankos on niin helppo valita se helpompi tie.

"Lähtekää nyt täyttämään tehtävänne."

Tänään sain kunnian olla mukana itsenäisyyspäivän seppeleenlaskussa.
     Sotaveteraanin tyttärenä minua koskettivat kirkossa luetut sanat:
     Seppelpartion jäsenet. Viekää sankarihaudalle tämä viestimme: Me kunnioitamme teidän muistoanne ja tahdomme tehdä kaikkemme isänmaamme vapauden ja itsenäisyyden sekä maailman rauhan puolesta. Uskomme, että Suomen yllä saavat aina liehua vapaan maan tunnusmerkkeinä siniristiliput. Lähtekää nyt täyttämään tehtävänne.
     Täyttämään tehtävänne.
     Tehtävää pohdin seisoessani muistomerkin edessä.
     Mietin palvelutehtävää.
     Mietin, mitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet.
     Mietin, mitä oma isäni on tehnyt.
     Mietin, mitä itse olen valmis tekemään. Tähän kysymykseen en löytänyt vastausta.
     Ehkä vastaus löytyy tänään lauletusta virrestä: Sinä, Herra, saatat mielet avartaa, että ymmärrämme: on yhtä koko maa (virsi 581:4).
     Ymmärtää se, että me kaikki olemme yhtä, voi johdattaa meidät palvelemaan toinen toisiamme. Se voi auttaa meitä tunnistamaan oman tehtävämme kristittynä ja lähettää meidät täyttämään sitä tehtävää, johon meidät on kutsuttu.

"Motho ke motho ka batho"

Tänään, kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina, tuomiosunnuntaina, Kristuksen kuninkuuden sunnuntaina vietin Jyväskylän rovastikunnan lähetyspyhää Muuramessa.
     Märkä lumisade unohtui, kun kuulin Suomen Lähetysseuran Maria Stirlingin terveisiä Botswanasta: "Motho ke motho ka batho. - Ihminen on ihminen vain yhteydessä toiseen ihmiseen."
Yhteys. Voimien yhdistäminen. Kun maailmaa katsoo yksin, ongelmat näyttävät suuremmilta kuin ovatkaan. Miten usein me yltäkylläisyyteen turtuneet unohdamme yhteyden toiseen ihmiseen! Miten paljon me saavuttaisimmekaan, kun kulkisimme yhdessä ja muistaisimme afrikkalaisen sananlaskun tavoin, että jos haluamme saavuttaa paljon, meidän täytyy kulkea yhdessä!
     "If you want to go fast, go alone. If you want to go far, go together.”
     Kun ei omista paljon, pystyy tekemään paljon sillä, mitä omistaa. Oli silmiä avaavaa nähdä, että Botswanassa seurakunta todella on seurakuntalaisten oma: Ihmiset välittävät siitä, mitä seurakunnassa tapahtuu. Nuoret järjestävät itse itselleen itsensä näköistä tekemistä.
     Vähemmän on oikeasti enemmän.
     Yhdessä olemme enemmän.
     Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. 
     Tässä olisi meillä paljon oppimista. Meillä, jotka olemme tottuneet siihen, että joku tekee asioita puolestamme.
     Siksi juuri tänään tahdon pyytää päivän synnintunnustusrukouksen sanoin: "Auta minua olemaan elävä jäsen seurakunnassasi!"

"Minä kastan sinut..."

Joskus elämässä tulee vastaan hetkiä ja tilanteita, jolloin tuntee olevansa elämän perusasioiden äärellä. Tämä päivä oli minulle yksi niistä.
     Sain olla messussa siunaamassa nuorta naista, joka kasteessa liitettiin Kristuksen kirkkoon ja Toivakan seurakunnan jäseneksi.
     Muistin omien lasten kastetta. Muistin kummilapsen kastetta. Mietin myös omaa kastettani. Niitä pitää itsestäänselvyyksinä, ei niitä juuri ajattele.
     Ei samalla tavalla kuin tänä päivänä, kun kaste johdatti minut virteen 959:

     Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
     elämän ilo, valo ja lämpö,
     rohkeus, toivo, rohkeus, toivo –
     läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä. (Virsi 959:3)

     Lähteä elämään, työhön, ja jakaa
     toisien kanssa rukiinen leipä,
     eilisen huoli, huomisen toivo –
     kasvaa niin Jumalan valtakunta, Kristus meissä. (Virsi 959:4)

Seurakunta, Kristuksen kirkko, tuli minulle elävämmäksi kuin ennen. Näin sen kastetun silmissä.

"Ruvetaan kristityiksi"

"Ruvetaan kristityiksi", vastasi tutkijaopettaja Mikko Malkavaara Kirkon monikulttuurisen työn neuvottelupäivillä Keravalla kysymykseen seurakuntien työn kehittämisestä.
     Juuri niin.
     Tai siis miten niin ruvetaan? Enkö minä jo ole?
     Mutta näkyykö se?
     Siinäpä kysymys.
Jyväskylän rovastikunnan lähetystyön toimikunnan jäsenenä minulle järjestyi hieno tilaisuus päästä osallistumaan monikulttuurisuuspäiville. Tunsin itseni etuoikeutetuksi - en missään tapauksessa kuokkavieraaksi - kun luottamushenkilönä sain olla koulutuksessa, jossa lähes kaikki muut olivat seurakuntien ja hiippakuntien työntekijöitä. Toisaalta oli myös sääli, että luottamushenkilöt olivat kovin pieni vähemmistö. Olisiko tässä yksi mahdollisuus seurakuntien työn kehittämiseksi?
     Keskustelut ja työpajat avasivat silmiäni, ja maailmankuvani avartui taas rahtusen. Opin vieraudesta ja vieraanvaraisuudesta, osallisuudesta ja osattomuudesta, rajoista ja rajojen murtamisesta, kuuntelun ja keskustelun merkityksestä, identiteetistä, uskontodialogista, rohkeudesta, rakkaudesta.
     Mieleeni jäivät erään nuoren naisen sanat, kun hän kuvasi kristinuskoa taloksi, jossa eri tavoin ajattelevat kristityt asuvat eri huoneissa.
     Päivien aikana sain myös kirkastettua itselleni ajatuksen siitä, että monikulttuurisuus on enemmän kuin kielten ja kansallisuuksien moninaisuutta. Tämän muistaminen antaa mahdollisuuden kasvaa kohti avointa seurakuntaa.
     Ja silloin on ruvettu kristityiksi.

"Eväät levälleen"

Osallistuin viime pyhänä 8.10. Lapuan hiippakunnan Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivään Alajärvellä, lapsuuden kotiseurakunnassani, ja valinnut ryhmätyöryhmäkseni sen, jonka otsikko kuului kutsussa Nähdäänkö viikon päästä - evästä arkeen. Ennen kuin ehdimme aloittaa, ryhmän vetäjä, diakoni Ulla Anttila korjasi pitkän otsikon muotoon Eväät levälleen. Hän sanoi sen sopivan paremmin tehtäväämme: helmien jakamiseen siitä, miten messu avautuu ulospäin. Siis eväät levälleen!
     Jos olen ihan rehellinen, kuulin otsikon kyllä ensiksi evät levälleen.
     Sekin olisi sopinut.
     Koska ryhmätöitä edeltäneestä messusta Gabrielin kirkosta lähdin ulos käsivarret ja kädet avoimina, levällään. Iloisena. Innostuneena.
     Kirkkoherra Ari Auranen oli saarnapuheessaan pohjustanut ryhmätöitä pohtimalla, mitä on vapaus. Onko vapaus sitä, että olemme vapaat jostakin vai sitä, että olemme vapaat johonkin?
     Vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal. 5:1).
     Ymmärsin nyt nuo Paavalin sanat. Synnistä vapaana kristitty on vapaa tekemään hyvää. Levittämään sitä, mitä on lahjaksi saanut. Rakkautta. Diakonin ja evankelistan tavoin. Palvellen ja julistaen.
     Ulla-diakoni sanoi Eväät levälleen -ryhmän olevan niille, joilla on diakonin ja evankelistan sielu.
     Diakonin ja evankelistan sielu. Se oli osuva määritelmä. Se kuvasi juuri sitä innostusta, mitä itsekin koin, kun kävelin lapsuuskirkostani ulos. Minä olin aivan innoissani! Halusin rynnätä tekemään jotakin, mitä tahansa!
     Seurakuntana voimme yhdessä saada yhteisestä innostuksesta paljon aikaiseksi ilman, että kenenkään tarvitsee puurtaa yksinään itsensä näännyksiin. Pienistä pisaroista kasvaa virta, pienistä neliöistä tulee suuri peitto, pienet teot muuttavat maailmaa, yhteiseen pöytään levitetyt eväät ruokkivat monia. Ja kun messusta voi lähteä ulos rauhassa, iloiten, pieniin tekoihin johtavat pienet kohtaamiset tapahtuvat kuin luonnostaan, pakottamatta, vaivattomasti.
     Ari-kirkkoherra muistutti meille, että se, millä mielellä lähdemme kirkosta ulos, vaikuttaa siihen, miten tulemme uudestaan.
     Niin totta.
     Kun katselin, miten ristikulkueesta heitettiin ylävitosia yksittäisten seurakuntalaisten kanssa, ajattelin, että tähän kirkkoon moni tulee uudestaan. Tässä messussa moni tuli lämpimästi kohdatuksi. Rukouksessa, musiikissa, palvelussa. Jumalan viesti soi ja jäi soimaan.
     Minun sisälleni jäi soimaan kiitosvirsi 126. Se lapsuudesta tuttu, jonka ansiosta aloin rakastaa urkuja. Se, jossa keskiosan hiljaisen pyynnön jälkeen tajuntaan räjähtää oivallus:
     Sinä yksin olet pyhä,
     sinä yksin olet Herra,
     sinä yksin olet korkein,
     Jeesus Kristus,
     Pyhän Hengen kanssa
     Isän Jumalan kunniassa.
     Aamen.
---
Vasta pitkän ajan päästä, kotimatkalla, tajusin, miten hullua oli se, että minua hoiti nyt se sama seurakunta, josta olin 18-vuotiaana lähtenyt ovet paukkuen...
     Herrallamme on huumorintajua!

Täytä palvelijasi ilolla!

Otsikko on lainaus psalmirunoilijan sanoista (Ps. 86:4).
     Täytä palvelijasi ilolla!
     Menneellä viikolla lähetystyön johtokuntamme pohti tulevan vuoden toimintasuunnitelmaa. Halusimme palata touhuamisen sijasta perusasioihin: opettamiseen, kohtaamiseen, elämiseen kristittyinä. Miten sen tekisimme? Miten opettaa ilman luennoinnin tuntua? Miten kohdata ilman järjestettyjä tilaisuuksia? Miten elää luontevasti kristittynä?
     Ratkaisun avaimiin pääsin käsiksi, kun vietin tyttäreni kanssa viikonvaihteen Helsingissä:
     Menomatkalla IC-junan leikkivaunussa näin, miten eri ikäiset lapset löysivät leikkiessään keskinäisen yhteyden. Leikkivaunun leikkijuna sai kuin vahingossa kuljettajan, matkustajat ja matkatavarat. Jokainen sai rakentaa leikkiä omalla jutullaan, ideoita ei tyrmätty, kukaan ei pomottanut. Konttausikäistäkään ei jätetty ulkopuolelle. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten nopeasti toisilleen tuntemattomat lapset voivatkaan löytää yhteisen ilon ja yhteyden toistensa kanssa. Ilman ennakkoluuloja tai ennakko-oletuksia.
     Riverdance Hartwall Arenalla oli voimaa, taitoa, huippuunsa hiottua tekniikkaa ja näyttävää estetiikkaa, mutta erityisesti iloa. Riverdance osoitti, että ilo on onnistumisen edellytys. Ilo kuvastui ryhmän kasvoilta ja liikkeistä. Esitys oli oodi ilolle!
     Herra, täytä palvelijasi ilolla! Oikea suunta ja oikeat sanat löytyvät, kun ennakkokäsitykset eivät niitä ole estämässä.

Mens sana in corpore sano

Toteutuuko yliopistomaailmassa sanonta: ”Mens sana in corpore sano” – Terve sielu terveessä ruumiissa? kysyi Jyväskylän yliopiston uusi rehtori Keijo Hämäläinen avajaispuheessaan eilen 6.9. Samaan hengenvetoon hän jatkoi, että johdon tehtävänä on huolehtia siitä, että yliopistolla on terve sielu terveessä ruumiissa.
     Mieleni palasi tuohon kysymykseen monta kertaa eilisen illan aikana, kun kirkkoneuvoston kokouksessa keskustelimme kirkon rakenteesta ja kirkon tulevaisuudesta.
     Onko kirkon sielu terve?
     Tuntui jotensakin kummalliselta, suorastaan kerettiläiseltä, esittää tuo kysymys, vaikkakin vain oman pään sisällä. Eihän tuollaista voi kysyä.
     Mutta silti kysymys ei jättänyt minua rauhaan.
     Yliopistoissa on innostuneita, uteliaita, intohimoisia tutkijoita, jotka vievät tiedettä eteenpäin tukeutuen aiemmin tutkittuun ja kyseenalaistaen sen. Missä ovat ne innostuneet, uteliaat ja intohimoiset ihmiset, jotka vievät kirkon ilosanomaa eteenpäin tässä maailmassa? Onko rakenne tukehduttanut heidät? Vienyt voimat? Ovatko he jääneet loukkuun?
     Niin, ehkä tuo ei ollutkaan loppujen lopuksi niin tyhmä kysymys.

Holvikaarten alla

Turun tuomiokirkon holvikaarten alla lauloimme tänään päivän virtenä virren 460. Sen säkeistä mieleeni tarttuivat:

     Ja toivoon meitä rohkaise,
     yhdessä että kasvamme
     rauhassa, rakkaudessa.

Virsi johdatteli saarnaan, jossa kysyttiin: Miksi me puhumme minusta ja muista? Miksi emme puhu meistä?
     Minä ja muut.
     Me.
     Tarkoittavatko ne samaa vai eivät?
     Jos tarkoittaisivat, me emme tarvitsisi sateenkaarimessuja tai Pride-tapahtumia. Jos tarkoittaisivat, me emme tarvitsisi kynttilä- ja kukkameriä muistuttamaan meitä siitä, että meillä on vielä paljon tehtävää tässä maailmassa. Koska me tarvitsemme kaikkia näitä, me emme osaa vielä puhua meistä, vaan me teemme eron minun ja muiden välille.
     Kirkolla on tehtävä: Opettaa meitä puhumaan meistä. Opettaa meitä kohtaamaan ihminen ihmisenä ja kohtelemaan ihmisiä ihmisinä. Opettamaan meitä olemaan lyömättä leimoja.
     Virren 949 sanoin:

     Kirkko olkoon niin kuin puu,
     se saakoon kasvaa, missä tahdot.
     Näyttäköön se meille suuntaa
     kohti taivasta, oi Herra.
     Hedelmän ja varjon suokoon,
     sekä lämpöä ja voimaa.
     Kirkko nimeäsi kantaa,
     elämää puu meille tuokoon.

Meitä muistutettiin tänään, että hyvät teot tuottavat hyviä tekoja. Sitä kirkon tehtävää meidät kaikki on kutsuttu toteuttamaan.

Käytä lahjojasi

Seurakuntamme strategiassa 2014-2017 yksi keino kohti visiotamme on ottaa kaikki seurakuntalaisten lahjat käyttöön.
     Ensi kuulemalta ja strategiatyöskentelyn turruttamana tuo kuulosti omaan korvaani siltä, että tarkoitus on imeä ja repiä kaikista kaikki mahdollinen irti. Muistan heittäneeni ilmauksesta herjaakin. Huonoa herjaa.
     Tänään tuo herja kolahti omaan nilkkaani, kun jumalanpalveluksen saarnapuheessa muistutettiin: Käytä lahjoja, jotka olet saanut, iloksi ja hyödyksi toisille. Ja kysyttiin: Näenkö omat lahjani? Autanko muita käyttämään omia lahjojaan?
     Käytänkö? Näenkö? Autanko? Vertaamatta itseäni muihin?
     Vastaus taitaa olla ei.
     Ja kuitenkin tilaisuuksia kyllä-vastauksiin olisi joka päivä.
     Lähetystyössä on tilaa kaikkien ihmisten kaikille lahjoille: Kristuksesta voi kertoa kirjoittamalla, puhumalla, soittamalla, laulamalla, tekemällä - rakastamalla. Lähetti voi auttaa toista ihmistä näkemään omat lahjansa osoituksena Jumalan suuresta rakkaudesta ihmistä kohtaan. Lähetti voi rohkaista toista ihmistä jatkamaan ikuista viestiä juuri sillä tavalla kuin se hänelle luontaista on.
     Olin valmistanut tämän päivän jumalanpalvelukseen esirukouksen. Saarnan aikana kirjoitin sanoja uuteen muotoon: Anna meidän jokaisen käyttää sinulta saamiamme lahjoja ja löytää oma paikkamme ja tehtävämme seurakunnassasi.

Per aspera ad astra

Per aspera ad astra lukee 16-vuotiaan poikani housunlahkeessa hänen yksivuotiskuvassaan.
     Per aspera ad astra - vaikeuksien kautta tähtiin.
     Tuota lausetta mietin tänään kirkonpenkissä, kun poikaa saattelin rippikoululeirille. Mieleni tulvi muistikuvista hänen ensimmäisen vuotensa ajalta ja sitä seuranneiden vuosien ajalta tähän päivään asti.
     Päällimmäinen muistikuva on hymy. Ensin luottavainen, hampaaton vauvahymy. Sitten hiljainen, vieno hymy ja tyytyväinen nauru. Viimeisimpänä se silmiä valaiseva, rauhoittava hymy, joka painotti hänen lujia sanojaan: Äiti, en minä ole enää mikään lapsi!
     Niin, ei hän ole.
     Myöhemmin iltapäivällä Nisulan rantahartaudessa puhuttiin Herran siunauksesta. Ajatukseni matkasivat toiselle rannalle, viereisen kuvan rannalle, rippikoululeirille, ja siinä hetkessä, auringon häikäisevien säteiden osuessa järvenpintaan, minä ymmärsin, että juuri tämän poikani syntymä oli yksi elämäni suurimmista siunauksista. Se oli yksi viitta johdattamassa minua sille tielle, jolla nyt olen.
     Herra sinun tiesi siunatkoon!

Irrallaan

Meitä irrallisia, etäällä kirkosta olevia on Jäsen 360° -analyysin mukaan Suomessa noin 1,5 miljoonaa. Kirkon opille uskollisia on saman analyysin mukaan noin miljoona. Näiden kahden ryhmän lisäksi - tai ehkä niiden välissä - on olemassa kaksi muutakin ryhmää: maltilliset ja liberaalit (avomieliset).
     Minä olen irrallinen. Olen aina ollut.
     Mutta olenko minä etäällä kirkosta?
     Olen ja en.
     Olen mielelläni mukana toteuttamassa erilaisia projekteja. Tekemässä asioita, jotka ovat liikkeessä, virtaavat. Paikalleen pysähtymisestä ja leipääntymisestä haluan irti. Pysähtyneestä kirkosta etäännyn. Virtaavan kirkon liikkeessä haluan pysyä mukana.
     Pysähtynyt kirkko ei voi tehdä lähetystyötä. Sanoma ei tavoita, jos sitä joutuu huutamaan paikaltaan yhä kauemmaksi. Jossakin vaiheessa kuuluvuus katoaa. Jotta voisi tavoittaa uusia ihmisiä, täytyy lähteä liikkeelle ja pysyä liikkeessä.
     Lähetystyö saa voimaa yhdessä toteutetuista projekteista. Pienistä tai isoista projekteista. Koko ei ole määräävä tekijä, mutta ryhmätyö on. Yhdessä pääsee pitemmälle ja yhdessä tehden saavuttaa enemmän. Lähetyksen kirppispöytä kesämarkkinoilla tai konsertin väliaikakahvitus - ei niitä voi toteuttaa yksin, ryhmätyötä tarvitaan.
     Projektit ja ryhmätyöt ovat minun juttuni.
     Erilaiset yhdessä toteutettavat projektit voisivat olla monen muunkin irrallisen juttu.
     Olen vakuuttunut siitä, että kirkko tarvitsee meitä irrallisia, kirkosta etäällä olevia levottomia sieluja. Pysyäkseen elävänä. Kehittyäkseen. Yksi projekti kerrallaan.

Vieraanvaraisuus - mitä se on?

Otsikko kirvoitti monia vaikuttavia puheenvuoroja perinteisessä Huikon lähetysjuhlassa tänään.

          Kukaan ei jää yksin.
          Kaikki saa tulla mukaan.
          Ollaan ystävällisiä kaikille.
          Kaikkia autetaan.
          Ketään ei jätetä.

Nämä ovat poimintoja lähetysjuhlassa mukana olleiden koululaisten kirjoituksista. Kirjoitukset saivat minut miettimään, miten meidän pitäisi muistaa niin paljon enemmän kuunnella lapsia ympärillämme, kutsua heitä mukaan ja antaa heidän tulla mukaan.

"Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta." (Matt. 19:14, Mark. 10:14, Luuk. 18:16)

Huikon lähetysjuhlaan moni oli halunnut tulla ja moni saanut tulla. Kaikki mahtuivat kylätaloon sisälle. Iltapäivä oli täynnä lämpöä ja rakkautta, musiikkia, lasten esityksiä, lähetyskentillä käyneiden puheenvuoroja, todistuksia Kristuksen rakkauden voimasta. Juhla syntyi siinä hetkessä. Juhlaan osallistuneiden tekemänä.

          Sinä katat minulle pöydän
          vihollisteni silmien eteen.
          Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
          ja minun maljani on ylitsevuotavainen. (Ps. 23:5)

Lähetysjuhlilla ja lähetysilloilla on paikkansa tänäkin päivänä. Sen tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun emännät kantoivat pöytään lisää kuppeja, jotta kaikki saivat kahvia ja mehua juodakseen.

Omalla kielellä

Hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: "Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä?" (Ap.t. 2:6-8)
     Omaa kieltään.
     Minulle tulee tästä epistolatekstistä mieleen kaksi asiaa.
     Ensinnäkin: Kun Raamattua saa lukea omalla kielellään ja oman aikansa kielellä, sanoma tulee ymmärretyksi paremmin kuin vieraalla kielellä luettuna. Siitä huolimatta, että vierasta kieltä osaisi erinomaisesti. Viesti menee perille, kun sen kuulee tutuilla sanoilla ja tutusta kulttuurista nousevilla käsitteillä.
     Toiseksi tuo teksti puhuu minulle siitä, että vain Pyhän Hengen avulla voimme välittää Jumalan sanaa. Ilman Henkeä sana ei elä eikä viesti saavuta vastaanottajaa.